Luonto resonoi


Sateen jäljiltä vesipisara nuokkuu järviruo’on lehdellä. Pysähdyn vaistomaisesti rannan ruovikon reunaan ja odotan. Pisara alkaa menettää otteensa vihreästä, veitsenterävästä lehden reunasta. Pisara venyy, ja nyt... Silmänräpäys. Plop. Pisara on sulautunut järven pehmeään veteen ja jättänyt jälkeensä hitaasti loittonevat väreet. Pisara soi ja värähtelee. 

Hyvän mielen pisara

Hymy nousee väistämättä suupieliin. Hyvän mielen pisara. Värähtely saa aikaan värähtelyä, tuumailen. Milloin minusta oikein on tullut tällainen luonnossa hymistelijä? Ei lapsuudessani luonnossa mietiskelty eikä varsinkaan jääty ihmettelemään pisaran putoamista ja maalailemaan mielikuvia värähtelyistä. Silloin kerättiin marjat ja sienet, puun karahkat ja risut hyöty mielessä. Tietysti lapsen mieli kuvitteli kaikenlaista puun takana väijyvistä metsän peikoista ja menninkäisistä. Ja joskus oli kyllä kutkuttavan hauskaa muuttua itse salaperäiseksi metsänolioksi ja pelotella metsässä kulkijoita.

Kivikehä, vesikehä, ilmakehä...

Ikikanto
Polku, jota astelen, on itäisen Suomen itäisimmässä kansallispuistossa Petkeljärvellä. Jyrkkärinteiset harjumaisemat, jääkauden sulamisvaiheen pyöreät harjukuopat, supat, suot ja kankaiset mäntymetsät kuuluvat Pohjois-Karjalan biosfäärialueeseen, joka puolestaan kuuluu UNESCO:n ohjelmaan Programme on Man and the Biosphere (MAB) ("Ihminen ja biosfääri). Biosfääri tarkoittaa yksinkertaistettuna kokonaisuutta, jonka muodostavat ne maapallon osat, joissa on elämää. Kivikehä, vesikehä, ilmakehä. Ja jos hieman oikoo ajattelua, kuulun minäkin luontokappaleena tällä hetkellä Pohjois-Karjalan biosfääriin harjupolkuja tallustellessani. Ajatus herättää ristiriitaisia tunteita, kun mietin maapallon ja luonnon tilaa tulevina aikoina. Hymyilyyn sen suhteen ei ole aihetta.

Fagotti vai nokkahuilu?

Kivien polku
Kivikkoinen polku pitää ajatukset kuitenkin jalkapohjissa. On katsottava tarkkaan askeltensa paikka, jos mielii pysyä pystyssä ja polulla. 
Kolopuu

Kolopuu seisoo 
keskellä polkua kuin varoitusmerkki. 
Kopautan runkoon. 
Ontto puu kumisee. 
Mitäpä jos puhallan 
yhteen noista koloista? Kuulisinko fagotin 
matalan soinnin vai kimmahtaisiko harjulle nokkahuilun terävä pihinä? Houkutus kokeiluun saa jäädä sikseen. 


Hiljaisuus harjulla on miltei käsinkosketeltavaa. 
Mutta voiko hiljaisuuden kuulla?

Muutama hetki sitten luin Maritta Lintusen teoksen Kirjeitä Suolavuonolta. Siinä kirjailija maalaa sanoillaan ja lauseillaan ainutlaatuisen maailman, jossa hiljaisuuden voi kuulla. Luonto resonoi ihmisessä ja ihminen luonnossa. 

Allekirjoitan täydesti luonnon ja ihmisen välisen värähtelyn. Kunpa vain osaisimme arvostaa riittävästi luontoa ja kohdella sitä ystävänämme. Olemmehan samaa perhettä yhteisessä biosfäärissä.

Kasvun paikka
Korpikarhunsammal - karhun
pesäpehmuste






















Alla olevasta linkistä pääset blogin 
Mitä luen -sivulle, jolla kerron lisää Maritta Lintusen Kirjeitä Suolavuonolta teoksesta.

Linkki Mitä luen -sivulle, ole hyvä.


Kommentit

  1. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän arvostaa luontoa ympärillään. Sen monimuotoista kauneutta ja etenkin rauhaa. Suomi on rikas maa, kun meillä on vielä paljon koskematontakin luontoa ihmisten käydä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, Jaana. Aistit herkistyvät näkemään ja kuulemaan ja jopa tuntemaan luonnossa tapahtuvaa ja olevaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitän kommentistasi.

Myös näitä luetaan

Seuraa Sanapisaroita-blogiani Blogit.fi:ssä