Mitä luen?
Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa, (Otava), 2023, 175 s.
Pienoisromaani
Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen
Kannen maalaus: James Abbott McNeill Whistler: Nocturne in Blue and Silver: The Lacoon, Venice (1879–80)
Kirjailijalla on taito kuvata tapahtumia ja ihmismieltä yksinkertaisilla lauseilla, jotka ovat silti monimerkityksisiä ja jopa runollisia. Lukijaa ei hengästytetä ylisanoilla, vaan tekstissä keskitytään hetkeen, aikaan ja paikkaan.
Kun tämän pienoisromaanin kertoja ja hänen tuleva ystävänsä Sergei tapaavat Naxoksen saarella etsiessään harvinaista kreikankultasiipeä, heidän välilleen syntyy perhosveljeys. Kertoja valmistautuu viimeiseen elinvuoteensa ja matkustaa erakoituneen Sergein vieraaksi Pohjois-Englannin Yorkshiren rannikolle. Kertoja on päättänyt jättää maailmaan jotain kaunista ja aikoo työstää perhoskirjan vanhalla painotekniikalla.
Sergein vaikuttavan perhoskokoelman ja Whistlerin maalauksen äärellä miesten ystävyys syvenee. Maalauksen yöllinen tunnelma saa miehet pohtimaan oman elämänsä kipukohtia.
Alla lainaus kertojan mielen liikkeistä Whistlerin maalausta katsellessaan.
Kuuntelin Sergeitä ja katselin sinihämyisen hopeista maisemaa, joka upotti katsojan sisäänsä. Esineet ja ääriviivat katosivat, liudentuivat toisiinsa, ja oli mahdotonta sanoa mistä jokin alkoi ja mihin jokin päättyi. Sininen kuvasi ikuista niin kuin vain sininen väri pystyi kuvaamaan. (s. 67)
Lukijana minua kiehtoo Haahtelan kyky yhdistää teoksissaan taiteen ja kulttuurin merkityksiä ihmismielen liikkeisiin. Hän käy ikään kuin vuoropuhelua lukijan ajatusten ja tekstistä syntyneiden mielikuvien kanssa. Kiinnostavaa.
Yö Whistlerin maalauksessa palaa perhosteemaan, josta Haahtela on kirjoittanut myös aiemmin. Sain teoksesta aivan konkreettisia vinkkejä parhaista perhoskasveista perhosbaarin (englantilaisittain perhospubin) perustamiselle.
Lämmin lukusuositus.
Riitta Jalonen: Omat kuvat (Tammi), 2022, 164 s.
* * * * *
Irene Vallejo: Papyrus, kirjan katkeamaton tarina (S&S), 2021, 649 s.
suomentanut Taina Helkamo
Espanjankielinen alkuteos El infinito en un junco: La invención de los libros del mundo antiguo (Ediciones Siruela, S.A., 2019)
Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta (Karisto), 2020, 248 s.
(Kertomus äänistä ja hiljaisuudesta)
Kirjan kannen on suunnitellut Mika Wist |
Juha Kauppinen: Monimuotoisuus (Siltala), 2019, 350 s.
Kertomuksia katoamisista
Kirja alkaa kuuden neliön parakkihuoneesta. Huoneen ainutta pöytää peittävät vanhojen lintulehtien pinot, joita on kertynyt kolmenkymmenen vuoden ajalta. Teoksen kirjoittaja Juha Kauppinen makaa kerrossängyn alalaverilla. Darwin oli väärässä. Ensimmäinen ajatus heräämisen jälkeen johdattaa lukijan aiheen äärelle.
Kirja on jaettu yhdeksään lukuun. Ensimmäinen luku ’Darwin’ valottaa käsitteitä, jotka auttavat ymmärtämään evoluutiota ja siihen liittyviä käsitteitä. Eliö, muuntelu, perinnöllisyys, geeni ja alleeli selitetään ymmärrettävällä tavalla. Samalla lukija voi seurata taivaanvuohien ja jänkäkurppien rengastusta Pohjois-Karjalan Höytiäisen kanavan suistossa. Tutkijoiden mukaan nykyisin elävät linnut kuuluvat dinosauruksiin. Linnut ovat siis lentäviä dinosauruksia, jotka jäivät henkiin 65 miljoonaa vuotta sitten (s. 35). Totta, taivaanvuohi pitkine nokkineen muistuttaa dinosaurusta. Tutkija sanoisi tähän: “Se ON dinosaurus”.
Toisessa luvussa Kauppinen kipuaa kohti Hatunvaaran lakea. Paikkaan, missä Suomi sai alkunsa. Hätkähdän tässä kohtaa tekstiä. Mistä on kysymys? Seuraavassa kappaleessa saan selityksen. Kauppinen halusi tietää, missä tarkkaan ottaen ensimmäiseksi tuli näkyville pala maata vetäytyvän mannerjäätikön alta silloin, kun edellinen jäätiköitymiskausi loppui. Geologit neuvoivat menemään Pohjois-Karjalan takamaille. Tarkkaa jäästä ja vedestä vapaata ensimmäistä maa-aluetta on kuitenkin vaikea määrittää (s. 53).
Samassa luvussa käsitellään myös lajien uhanalaisuutta. Hämmästyin, kuinka paljon eliölajeja esimerkiksi Suomesta on kadonnut muutaman sadan vuoden aikana. Kolmesataakaksitoista. Luontomme on siis muuttunut niin ratkaisevasti, että se on käynyt mahdottomaksi paikaksi elää yli 300 lajille (s. 78).
Seuraavissa luvuissa pääosissa ovat kultasirkku, kuukkeli, ruusuruohomaamehiläinen, isonuijasammal, taimen, jääleinikki ja sinisiivet.
Juha Kauppinen on biologi ja toimittaja. Toimittajan työ sai jäädä puoleksitoista vuodeksi, kun hän halusi selvittää, mistä luonnon monimuotoisuuden katoamisessa on kysymys. Syntyi reportaasikirja matkasta Suomeen, suomalaisten lajien katoamispaikoille. Kirjan etuliepeessä esitellään Kauppisen tuotantoa: hän on kirjoittanut pitkiä tutkivia juttuja mm. Suomen Luontoon, Suomen Kuvalehteen, Apuun ja Imageen. Kauppinen on voittanut Bonnierin suuren journalistipalkinnon (2012) ja tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnon (2013).
”Kirjan viesti on, että meillä on aikaa, mutta ei tuhlattavaksi asti”, todetaan vielä takakannessa. “Mutta luonnon monimuotoisuuden hupenemisen luonteen ymmärtämiseksi on todella käsitettävä asioita, ja näissä oivalluksissa kirja pyrkii auttamaan”, Juha Kauppinen kirjoittaa.
Kirjahyllyni täydentyy yhdellä teoksella. Luulen, että Monimuotoisuus pääsee mukaan myös poluille. Reppuselässä.
Patrick Modiano: Dora Bruder (WSOY), 2020, 158 s.
suom. Lotta Toivanen
Ranskankielinen alkuteos Dora Bruder, Editions Gallimard, Paris, 1997
”Paris-Soir -lehti 31. joulukuuta 1941, kolmannen sivun osasto Eilen ja tänään:
PARIISI
Kadonnut: nuori tyttö, Dora Bruder, 15 vuotta, 1 m 55 cm, soikeat kasvot…. viininpunainen villapusero, tummansininen hame ja hattu… Mahdolliset havainnot osoitteeseen: M. ja Mme Bruder, boulevard Ornano 41, Pariisi.”
”Paris-Soir -lehti 31. joulukuuta 1941, kolmannen sivun osasto Eilen ja tänään:
PARIISI
Kadonnut: nuori tyttö, Dora Bruder, 15 vuotta, 1 m 55 cm, soikeat kasvot…. viininpunainen villapusero, tummansininen hame ja hattu… Mahdolliset havainnot osoitteeseen: M. ja Mme Bruder, boulevard Ornano 41, Pariisi.”
Patrick Modiano löysi sattumalta pariisilaislehden ilmoituksen lähes viisi vuosikymmentä myöhemmin ja päätti selvittää mitä Doralle tapahtui. Kirjailija seuraa Doran jälkiä, etsii tietoa ja kulkee kirjaimellisesti Doran jäljillä pariisilaisilla kaduilla. Hän löytää asiakirjoja, joiden perusteella hän muodostaa kuvan Doran elämästä.
Pariisi ja vuosi 1941. Doran tarina on yksi miljoonista saksalaismiehityksen aikana. Dokumenttiromaani on herkkä kuvaus nuoren tytön elämästä, jonka jäljet katosivat historian hämärään. Modiano kietoo yhteen kirjailijan omat vaiheet, joita varjostaa oman isän täpärä selviytyminen juutalaisvainoista Pariisin saksalaismiehityksen aikana.
Nobel-palkittu Modiano on kirjoittanut noin neljäkymmentä teosta, joista Dora Bruder on ainoa todelliseen, historialliseen henkilöön pohjautuva teos. Kirjailija punoo verkon eri aika-alueiden välille. Herkkävaistoisena, yksityiskohtien kuvaajana ja muistamisen mestarina Modiano puhaltaa Doran eloon. Yhden nuoren tytön katoaminen Pariisissa saa symbolisen merkityksen ja edustaa juutalaisvainojen uhreja laajemminkin. Suosittelen.
Lasten- ja nuorten kirjailijana tunnetulta Marja-Leena Tiaiselta on tänä syksynä ilmestynyt vaihteeksi romaani aikuisille. Sydänystäväni Kirsti kertoo ystävyydestä, ystävän menettämisestä traagisella tavalla, surusta, joka ottaa vallan arjessa. Romaani on myös tarina selviytymisestä ystävyyden muistojen kautta.
Vaikka kirjan teemana suru on keskeinen, kirjan anti on paljon monisävyisempi. Pidin siitä, että lukijana sain tilaa omille ajatuksille. Sujahdin luontevasti pienen savolaiskyläyhteisön tunnelmaan (vaikka pohjoiskarjalaisuus asuu minussa syvästi), Lapin maisemiin, muistumiin lapsuuden ja nuoruuden kalastusyritelmiin. Erityisesti pidin kirjailijan tavasta kuvata luontoa ja sen lohduttavaa voimaa.
Kirjoittajana tahtomattaan ruotii tekstejä tietyllä suurennuslasitekniikalla. Etsii ja tarkastelee ottaakseen opiksi ja tunnistaakseen oman kirjoittamisen heikkoudet. Ehkä vahvimpana kokemuksena kirjoittajan näkökulmasta pidän Tiaisen taitavaa dialogikerrontaa. Ihailen ja ihmettelen. Monelle kokeneellekin kirjailijalle tarinan kuljettaminen ja henkilökuvien syventäminen dialogin keinoin on haastavaa.
Sydänystäväni Kirsti onnistui suuntaamaan ajatuksen nykyhetkeen ja siihen kuinka arvokasta on ystävyys. Kiitos koskettavasta lukukokemuksesta. Suosittelen. Kirjan kansi on myös onnistunut, polveilevan sumun takaa kuultaa lämmin valo.

Reilut viisisataasivua. Etukäteen hieman tuskailin sivumäärää onnettoman vähälukuisan kesän jälkeen. Turhaan kuitenkin epäröin, kymmenkunta sivua viritti mielen tulevan ja menneen taajuudelle.
Maja Lunde on edelleen Norjan nykykirjallisuuden nimekkäimpiä kirjailijoita. Ilmastoromaaneillaan Mehiläisten historia, Sininen ja kolmannellaan Viimeiset Lunde on saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. Näissä kaikissa vaakalaudalla on maapallon tulevaisuus. Sarjan seuraavassa osassa Lunde käsittelee ilmastonmuutosta kasvien näkökulmasta.
Viimeiset pohtii ilmastonmuutosta suhteessa eläimiin. Kirjan ensisivuilla lukijalle esitellään romaanin kolme päähenkilöä, joita yhdistää ainoa tätä nykyä elävä villihevoslaji, przewalskinhevonen. Aluksi lukija viedään Norjaan Romahduksen jälkeiseen aikaan vuonna 2064. Raha on menettänyt arvonsa, kaikki on mennyttä aina valtioiden rajoja myöten. Jäljellä on vain nälkä ja jano. Alueella sinnittelee muutama ihminen. Suljetun eläinpuiston omistajan Evan tytär vaatii heitä lähtemään – on etsittävä sellainen yhteisö, jossa elämä ei olisi niin veitsenterällä ja niukkaa. Mutta Eva haluaa suojella uhanalaisia tarhaeläimiä, joiden päästäminen vapaaksi on ongelmallista.
Seuraavaksi lukija pääsee 1800-luvun lopun Pietariin. Eläintieteilijä Mihail matkustaa Mongoliaan hankkimaan alkuhevosia Euroopan vastaperustettuihin eläintarhoihin. Mihail kertoo tarinaansa matkakertomuksen muodossa – merkitty muistiin Pietarissa syyskuussa 1882.
Kolmas romaanin päähenkilö Karin on eläinlääkäri. Eletään vuotta 1992 Berliinissä. Karin lähtee palauttamaan przewalskinhevosia eläintarhoista takaisin Mongolian aroille.
Päähenkilöiden elämä ja perhesuhteet kietoutuvat alkuhevosten pelastamisen ympärille. Romaania kuvataan ”monisäikeiseksi, jossa on kyse ihmisen tarpeesta säilyttää kontrolli. Mutta luontoa ei voi kontrolloida. Se voittaa lopulta aina. Tavalla tai toisella”. (bokelskere.no). Viimeiset on pelottava tarina tulevaisuuden näkymästä, mutta ehkä myös toiveita antava. Mielessäni päähenkilöiden rinnalle toivon läheteiksi nousevatkin Evan tytär Isa, Sininen -romaanista kuivuudesta selviytynyt Louise ja Karinin pojantytär Sarah.
Meillä on vain toisemme. Mennyt on mennyttä, mutta ehkä sittenkin voimme tehdä jotain maapallomme hyväksi, tässä ja nyt.
Hyrisin tyytyväisenä, kun pääsin lempikirjailijani tekstin pariin. Jo kirjan kansi saa arvuuttelemaan, millainen tarina karun saaren ja korkealle kurkottavan yksinäisen puun ympärille kietoutuu.
Kuvaan juonta parilla kolmella lauseella, jotta kirjan lukijalle jää mahdollisuus omaan kokemukseen ja tulkintaan: nuori mies saapuu talviseen Thessalonikiin etsimään vuosia sitten kadonnutta isäänsä. Kun kevät koittaa, isä ja poika istuvat oliivipuun juurella. ”Isä, annatko sinä minulle anteeksi?”
Hengittämisen taito on pienoisromaani, psykologinen vaelluskertomus. Hengittämisen käsite syvenee ja laajenee Haahtelan käsittelyssä. Tarinassa on myös mystinen ja hengellinen teema, joka saattaa aiheuttaa nykymaailman järkiperäisessä ajattelutavassa kritiikkiä. Minua tämä teos puhuttelee ja antaa pohtimisen aiheita. Voin jopa sanoa, että teos on voimateos, pysähdys suvantoon jokapäiväistyneen epävarmuuden ja varovaisuuden aikana. Suosittelen.
Ja vielä sananen Haahtelan tavasta kirjoittaa. Yksinkertaista, kaunista ja herkkää. Kuvaavaa ja oivaltavaa. Lopuksi tekstinäyte kirjan alusta:
”Eikö lopultakin ole aika kirjoittaa, tähän mustakantiseen vihkoon, yrittää tavoittaa sanoilla, mitä ei voi koskaan tavoittaa, ja etsiä se ihminen, joka kerran lähti, mutta joka ei suostu lähtemään, sillä niin ihminen on, aina kahdessa paikassa yhtä aikaa, poissa ja meidän sisällämme”.
Merkillinen kuukausien lukematon jakso on selätetty. Kirjoista ei ole kyllä ollut pulaa, päinvastoin. Olen kantanut kirjakassia selkä vääränä edestakaisin kirjaston ja kodin väliä. Jos vaikka yksikin tuosta pinosta innostaisi sukeltamaan mieltä kiehtoviin maailmoihin. Mutta ei, näkymätön vastarinnan verho kahisi ympärilläni. Onhan aikoihin eletty, sätin itseäni ihmetellen.
Mutta vihdoin verho väistyi. Luigi Pirandellon Sitruunoita Sisiliasta -teoksessa on yhdeksäntoista lyhyttä tarinaa: Ruumisarkku odottaa, Totuus, Pienen kyttyräselkäisen mietteitä, Kolmas poika, Mizarron korppi, Ääni, Pako, Ciàula löytää kuun, Seppele, Pythagoraan huono onni, Sitruunoita Sisiliasta, Ruukku, Hyvästi, Leonora!, Muotokuva, Palvelijattaria, Kottikärryt, Cinci, Onni olla hevonen, Vain päivä.
Ne kertovat intohimosta, rakkaudettomuudesta, rahan vallasta. Turmeluksesta, joka ajaa mielipuolisiin tekoihin, itsensä etsimisestä ja vieraantumisesta. Tarinoiden näyttämöinä avautuvat Sisilian takapajuinen maaseutu tai turmeltunut kaupunki – riitasointuja, kesän huumaavia tuoksuja, kirkas tähtitaivas, tummana siintävä italiainen meri. Väkeviä tarinoita, joissa tragedia muuttuu komediaksi ennen kuin tajuatkaan. Todellisuus onkin hallusinaatiota. Mietit, mitä oikeastaan tapahtui. Ja mikä kutkuttavinta, yllätyksellisimmän tämä novellitaituri onnistuu jättämään aina viimeisille riveille. Huumori, ironia ja vastakkaisuudet ovat vahvasti läsnä.
Luigi Pirandello (1867-1936), novellisti ja nobelisti, tunnetaan etenkin modernin teatterin luojana, mutta hän on myös maailmankirjallisuuden suurimpia novellisteja.
Sitruunoita Sisiliasta jälkisanoissa suomentaja, kirjailija Leena Rantanen tiivistää Pirandellon tuotannon ajankohtaisuuden näin:
”Pirandello tuntuu yhä ajankohtaiselta, hänhän keskittyy ihmisen intohimoihin. Ja se mikä meille ulkoisissa oloissa on vanhentunutta, on meille viehättävää ja arvokasta tietoa. Ajankohtainen hän on siksikin, että hänen aikanaan alkoi yhteiskunnan nopea teollistuminen ja työpaikkojen menetykset. Raha alkoi saada enemmän valtaa myös alemmissa kansankerroksissa ja ihminen vieraantui itsestään. Nyt elämme kiihtyvän globalisaation vuoksi vastaavanlaista muutosta, ja ihminen vieraantuu yhä enemmän työstään, jonka tulosta hän ei aina näe, jonka tarkoitusta hän ei ymmärrä”. (s. 297)
Suosittelen. Helpotus ja huokaus. Pirandellon novellien ansiosta hypistelen jo seuraavaa kirjaa.
![]() |
Yksi tarina, monta versiota. |
Takakannen tekstiä lainaten:
Rosella Postorino: Suden pöydässä (Bazar Kustannus),
Jessica Ennis-Hill: Evien Taikakoru - Lumottu koiranpentu
Mika Ilmari Lehto – Marika Koskimäki: Virga (BoD), 2019, 115 s.
Maja Lunde: Sininen (Tammi) 2017, 350 s.
suom. Katriina Huttunen, 2019
Sininen kuljettaa tarinaa kahdessa ajassa. Kaoottiset pakolaisleirit täyttyvät kuivuuden riivaamassa eteläisessä Ranskassa vuonna 2040. Perheensä osin kadottanut David päätyy tyttärensä kanssa yhdelle leireistä. He kamppailevat satojen muiden kanssa elämästään. Makea vesi, ruoka ja lääkkeet ovat loppumassa. Kuivuneesta kanavasta löytynyt vanha purjevene herättää toiveet pelastumisesta, pohjoisen Vesimaasta.
Rinnakkainen tarina johdattaa lukijan luontoaktivisti Signen elämään Norjan tunturiylängöille vuonna 2017. Jäätiköltä louhitaan jäät rikkaiden drinkkeihin, ja se saa Signen toimimaan. Hän lähtee hurjalle kostoretkelle merten yli. Kostoretkellä Signe tekee matkan myös menneisyyteensä, ja lukijalle selviää vähältä, minne Signe on matkalla.
Davidin ja Signen tarinat käyvät vuoropuhelua, jossa pohditaan suhdettamme luontoon. Kipupisteinä tarinoissa ovat suhteet läheisiin, rakkaisiin ihmisiin.
Maja Lunde on taitava kuvaamaan ihmisille tyypillistä käyttäytymistä. Selviytyäkseen ihminen tarvitsee toimintaa, vaikeissakin olosuhteissa. Ristiriidat päähenkilöiden omassa mielessä, syyllisyydentunto ja toivon syttyminen. Siitäkin huolimatta, että Lunden teos maalaa kauhukuvan tulevaisuuden ja ihmisten tilasta ja siitä, että vesi loppuu, löydän kirjan riveiltä toivoa. ”Älä sano jos sataa, sano kun sataa” näyttää valoisamman huomisen. Mutta meillä on tehtävää.
Takakannen tekstiä lainaten: ”Isän luokse on huima ja hauska tarina vakavasta aiheesta, ilmastonmuutoksesta, yhdeksänvuotiaan silmin. Tämä tarina saa niin lasten kuin aikuistenkin sydämet sulamaan.”
Yhdeksänvuotias Katri ryhtyy toimiin ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ja maapallon pelastamiseksi. Koulumatkalla Katri näkee keisaripingviinejä, ja jääkarhujen saapuessa Katri tajuaa, että hänen on pelastettava pikkuveljensä Sammakkomies ja päästävä isän luo Amazonin vihreisiin sademetsiin. Operaatio Pottubileet on vasta alkua tapahtumille.
Mitä ajankohtaisin aihe. Vahva suositus minulta.
(Otava), 268 s.
Kun kirjan viimeinen sivu kääntyi käsissäni, tuntui kuin olisi jättänyt haikeat hyvästit ystävälle. Usein käy näin, kun on saanut nauttia vakuuttavasta kertojan äänestä.
Kirjan takakannen teksti kertoo, että mies kirjoittaa muistikirjaansa sielunsa ja koko maailman ja että 1880-luvun Pariisista 1930-luvun Saksaan kulkeva romaani kurottaa yli ajan. Takakannessa kerrotaan myös, että teos on hauras mutta horjumaton puheenvuoro reunalla elävien puolesta.
Haahtelan kieli on konstailematonta ja kaunista, ihmismieltä ymmärtävää. Suosittelen siis.
suom. Heli Naski
Nappasin kirjaston Suosittelemme-hyllystä irlantilaisen Audrey Mageen esikoisromaanin. Kirjan aihe lienee kaluttu loppuun, ajattelin. Mutta tartuin silti kirjaan. Romaanin tapahtumat sijoittuvat natsiaikaan Berliinissä ja Stalingradin taistelukentille.
Audrey Mageen tapa käyttää romaanissa vastakkainasettelua ja kyseenalaistaa valitse puolesi –mentaliteettia puhutteli minua. Huomasin, että lukijana yritin vaivihkaa ”neuvoa” Katharinaa ja Peteriä sekä yhtä lailla puolueen silmäätekeviä ajattelemaan päätöksissään inhimillisempää vaihtoehtoa. Minuun ”Sopimus” teki vaikutuksen erilaisuudellaan.
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja, (WSOY), 164 s.
Kirja kertoo siitä, kuinka hauras onni on. Mutta mitä siitä seuraa, kun onnea ryhtyy varjelemaan?
Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen, 1992, (Tammi), 230 s.
Murakamin tyyli vangitsee myös tässä teoksessa. Kerronta on luontevaa, lauseet konstailemattomia ja tunteiden kuvaus vahvaa. Tarinassa on mystinen tunnelma, ja jotenkin mieleen tulee Alice Munron novellit. Pidin lukemastani. Suosittelen.
Michèle Lesbre: Punainen sohva (Lurra Editions), 155 s.
Punainen sohva on kertomus rakkaudesta, matkustamisesta ja suuresta illuusiosta paremman maailman puolesta. Ranskalainen Anne matkustaa junalla Venäjän halki etsimään vuosia sitten hänen elämästään kadonnutta rakastettuaan. Junan viedessä häntä kauemmaksi itään hänen ajatuksensa vaeltavat länteen – kotikaupunkiinsa Pariisiin ja keskusteluihin historian merkittävistä ja intohimoisista naisista iäkkään Clémencen kanssa tämän punaisella sohvalla.
Virkistävä, joskin väliin haastava lukukokemus nykyhetken ja menneisyyden lomittuessa päähenkilön toiminnassa. Tyylistä tuli mieleeni – ei enempi tai vähempi kuin Patrick Modiano. Pisteet myös suomentajalle.
Kommentit
Lähetä kommentti
Arvostan palautettasi. Lämmin kiitos sinulle.