Mitä luen?

Maja Lunde: Unelma puusta, (Tammi) 2023, 464 s.
Suomentanut Katriina Huttunen
Norjankielinen alkuteos Drommen on et tre ilmestyi v. 2022

Romaani

Jotta en tulisi paljastaneeksi liikaa tarinan juonikuvioita, lainaan tähän alkuun kirjan etuliepeen tekstiä:

”Vuonna 2110 karuilla Huippuvuorilla elää kourallinen selviytyjiä vailla vehreää luontoa ja yhteyttä muuhun maailmaan. Tommyn perhe sinnittelee kasvihuoneen niukalla annilla ja vartioi siemenholvia, jonka sijaintia ei Longyearbyenin yhteisön ulkopuolella tiedetä. Samaan aikaan Kiinassa varustellaan retkikuntaa etsimään puiden ja kasvien siemeniä, jotka voisivat vielä pelastaa nälänhätää kärsivän ihmiskunnan. Sen johtoon nimitetään Mehiläisten historiasta tuttu Tao, ja Tommyn ja Taon kohdatessa Ilmastokvartetin tarinat punoutuvat yhteen. Mutta kenelle kasvit kuuluvat – samalle ihmisellekö, joka on jo ne kertaalleen turmellut?”

                                        

Lyhyessä blogitekstissäni kerron, että ilmastokvartetin päätösosa herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Hämmennystä, iloa, surua, kauhuakin. Luku kerrallaan koin ja näin päähenkilöiden selviytymisen päivästä seuraavaan. Kaiken tuhon keskellä lämpimien perhesuhteiden kuvaus tuo kuitenkin lohtua ja inhimillisyyttä tarinaan. Maja Lunden kerronta on tiivistä ja visuaalista, kuin katselisi elokuvaa.

Olen lukenut kaikki ilmastonelikon teokset. Kvartetin aloittaa palkittu Mehiläisten historia (2016), jossa humanitaarisen katastrofin aiheuttaa hyönteisten katoaminen. Mehiläisten historia voitti lukuisia palkintoja, Sininen (2017) kertoo elämää ylläpitävän veden puutteesta, Viimeiset (2020) pohtii ilmastonmuutoksen vaikutuksia suhteessa eläimiin. Sarjan neljäs osa Unelma puusta -teoksessa teemana ovat korvaamattomat kasvit. Näistä Sininen ja Unelma puusta koskettavat minua syvimmin. Viimeiset ja Sininen -teoksista voit lukea kommenttejani selaamalla tätä välilehteä alaspäin.

Kirjailija Maja Lunde on yksi Norjan nykykirjallisuuden supertähdistä (s. 1975). Ilmastokvartetissa vaakalaudalla on ei enempää eikä vähempää kuin maapallon tulevaisuus. Hän kirjoittaa tärkeintä mahdollista kirjallisuutta, climate fictionia. Kiihkottoman kauniisti kirjoittava Lunde ei epäröi ottaa kantaa: elämäntapamme tuhoaa maailman mutta rahantekoa ei pysäytä mikään.

Katriina Huttunen on pohjoismaisen kirjallisuuden suomentaja.

Lisa Brennan-Jobs: Pikkusintti, Muistelmat (WSOY), 2019
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Englanninkielinen alkuteos Small Fry ilmestyi 2018

Lisa Brennan-Jobs on valinnut teoksensa alkulehden epigrafin (sitaatin tai mietelauseen) William Shakespearen näytelmästä Perikles (suom. Anna-Maija Viitanen, WSOY, 2012). 

Toinen apumies: Ihmettelen vaan, miten kalat meressä elävät.

Kalastaja: No, samalla tavalla kuin ihmiset maalla: isot syövät pienet. Paras vertaus rikkaille saitureille on valas: se leikkii ja kiepahtelee, ajaa pieniä sinttejä edellään ja lopulta hotkaisee kaikki kerralla kitaansa. Olen kuullut, että täällä maankamaralla elää sellaisia valaita, jotka eivät sulje suutaan ennen kuin ovat nielaisseet koko kylän: kirkon, tornin, kellot ja koko roskan.

Hämmennyn, sillä valaat, nuo merten valtavat jättiläiset ovat mielestäni sympaattisia vaeltajia. Etenkin, kun tähän maailmanaikaan niiden elinoloja uhkaavat merten lämpeneminen ja merivirtojen muuttuminen. Ymmärrän kuitenkin kirjan luettuani, että kirjailija on onnistunut valinnassaan. Sitaatti on kuin ohut, mutta tiivis harso Lisan tarinan yllä kirjan alusta viimeisille sivuille saakka. 

Lisa Brennan-Jobs kertoo muistelmissaan oman ja perheensä tarinan. Lisa janosi tunnustusta isältään, joka oli legendaarisen Apple-yhtiön perustaja Steve Jobs. Isä kielsi pitkään tyttärensä dna-testistä huolimatta. Epävakaa äiti puolestaan huusi tyttärelleen moneen kertaan, ettei hänen olisi koskaan pitänyt synnyttää tytärtään.

Kun Lisa 14-vuotiaana muutti isänsä luokse asumaan, isä vaati ehdottomasti, että Lisa valitsee joko isänsä tai äitinsä. Hän ei voinut saada elämäänsä molempia.

Viikonloppuisin, kun isä tuli tapaamaan meitä, hän vei minut rullaluistelemaan. Läksimme tällä kertaa kahdestaan äidin jäädessä kotiin maalaaman ja vilkuttaessa ovelta. Isäni kutsui minua Pikkusintiksi. ”Hei, Pikkusintti, hippulat vinkumaan! Aika on rahaa.”

Pikkusintti kuulosti minusta jotenkin alakuloiselta ja vähäpätöiseltä. Melkein kuin isä olisi nimittänyt minua pätkäksi ja surkimukseksi. Myöhemmin kuulin, että sinteiksi nimitetään pikkukaloja, jotka heitetään yleensä takaisin mereen kasvamaan. (s. 172)

Lisa Brennan-Jobs olisi voinut kirjoittaa muistelmansa katkeraan sävyyn. Lukemani perusteella hän kuitenkin lähestyy elämäänsä kuin ymmärtäen ja pohtien kokemaansa. Miksi isä oli sellainen kuin oli. Isän käyttäytyminen ja kylmäkiskoisuus häntä kohtaan saavat jonkinlaisen synninpäästön.

Lisa Brennan-Jobsin toimittajatausta näkyy kirjan kerronnassa. Teos on kuin romaani, kieli on värikästä ja kaunista. Kerronta on silti selkeää ja johdonmukaista.

Heti käräjäoikeuden päätöksen jälkeen isä tuli tapaamaan minua kotiimme Menlo Parkin Oak Grove Avenuelle, josta olimme vuokranneet yksiön. En muista vierailua, mutta silloin tapasin isäni ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olin vauvana nähnyt hänet.

- Tiedätkö kuka minä olen? hän kysyi. Hän huitaisi hiukset pois silmiltään.

Olin kaksi ja puolivuotias. En tiennyt.

- Olen sinun isäsi. ... Minä olen yksi kaikkein vaikutusvaltaisimmista ihmisistä, joita sinä koskaan tapaat, isä sanoi. (s. 30)

Suosittelen. Ajatuksia herättävä ja mieltä kuohuttava, sydämeenkäyvä teos.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa, (Otava), 2023, 175 s.

Pienoisromaani
Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen
Kannen maalaus: James Abbott McNeill Whistler: Nocturne in Blue and Silver: The Lacoon, Venice (1879–80) 

Muutaman viikon odottelun jälkeen sain suosikkikirjailijani viimeisimmän teoksen käsiini. Olin tarkoituksella vältellyt kriitikoiden ja kirjabloggareiden arviointeja ja arvosteluja. Halusin sujahtaa Haahtelan mietiskelevän ja kauniin kielen maalaamaan maisemaan ihan tuoreeltaan. 

Kirjailijalla on taito kuvata tapahtumia ja ihmismieltä yksinkertaisilla lauseilla, jotka ovat silti monimerkityksisiä ja jopa runollisia. Lukijaa ei hengästytetä ylisanoilla, vaan tekstissä keskitytään hetkeen, aikaan ja paikkaan. 

Kun tämän pienoisromaanin kertoja ja hänen tuleva ystävänsä Sergei tapaavat Naxoksen saarella etsiessään harvinaista kreikankultasiipeä, heidän välilleen syntyy perhosveljeys. Kertoja valmistautuu viimeiseen elinvuoteensa ja matkustaa erakoituneen Sergein vieraaksi Pohjois-Englannin Yorkshiren rannikolle. Kertoja on päättänyt jättää maailmaan jotain kaunista ja aikoo työstää perhoskirjan vanhalla painotekniikalla.

Sergein vaikuttavan perhoskokoelman ja Whistlerin maalauksen äärellä miesten ystävyys syvenee. Maalauksen yöllinen tunnelma saa miehet pohtimaan oman elämänsä kipukohtia. 

Alla lainaus kertojan mielen liikkeistä Whistlerin maalausta katsellessaan. 

Kuuntelin Sergeitä ja katselin sinihämyisen hopeista maisemaa, joka upotti katsojan sisäänsä. Esineet ja ääriviivat katosivat, liudentuivat toisiinsa, ja oli mahdotonta sanoa mistä jokin alkoi ja mihin jokin päättyi. Sininen kuvasi ikuista niin kuin vain sininen väri pystyi kuvaamaan. (s. 67)

Lukijana minua kiehtoo Haahtelan kyky yhdistää teoksissaan taiteen ja kulttuurin merkityksiä ihmismielen liikkeisiin. Hän käy ikään kuin vuoropuhelua lukijan ajatusten ja tekstistä syntyneiden mielikuvien kanssa. Kiinnostavaa.

Yö Whistlerin maalauksessa palaa perhosteemaan, josta Haahtela on kirjoittanut myös aiemmin. Sain teoksesta aivan konkreettisia vinkkejä parhaista perhoskasveista perhosbaarin (englantilaisittain perhospubin) perustamiselle. 

Lämmin lukusuositus.

Riitta Jalonen: Omat kuvat (Tammi), 2022, 164 s.

”Kun kirjailija on kirjansa kirjoittanut, hän jää itsensä varaan. En vielä oikeastaan ymmärrä tuota ajatusta, miten itselleen jäädään, mutta minulla on loppuelämä aikaa miettiä sitä.” 

Yllä lyhyt sitaatti teoksen jälkisanoista. Olkoon se ainoa suora lainaus kirjailijan tekstistä tässä yhteydessä. Aika pysäyttävä ajatus, eikö totta?

Omat kuvat on Jalosen neljästoista teos. Se on tunteiden kirja. Se on kirja muistoista, muistikuvista ja siitä, miten eletty elämä ja menetyksen pelko ovat vaikuttaneet kirjailijan teoksiin ja hänen luomiinsa fiktiivisiin hahmoihin. Se on kirja taiteen tekemisestä. 

Ihailen kirjailijan kykyä tarttua sanoihin ja antaa niiden pudota mieleensä, sieltä muistikirjaan ja tekstiksi, kun on sen aika. Kynä ja muistikirjat nousevat elintärkeiksi myös lukijalle. Hän pääsee myötäeläjäksi kirjailijan vierelle. Kirjailija pohtii yhtä elämän peruskysymystä: Kuka minä olen? Peilistä heijastuu hänen elämänsä rajallisuus ja sairaudet. Kuolemakin. 

 

Vasta kirjan luettuani ryhdyin hakemaan tietoa Riitta Jalosesta ja hänen tuotannostaan. Kirjailijan laaja tuotanto käsittää niin aikuisten kuin lasten kirjoja. Hänen teoksiaan on käännetty monelle kielelle, ja ne ovat saaneet mm. Finlandia Junior- ja Runeberg-palkinnon.

Vaikka läpi tekstin teoksessa on viitteitä kirjailijan kynän pysähtymisestä, olin yllättynyt, että yli 30 vuotta jatkuneen kirjailijanuransa jälkeen Riitta Jalonen on päättänyt laittaa kirjoittamiselle nyt pisteen. Ovi maailmoihin, joista hänen kirjansa ovat syntyneet, sulkeutuu. Toivottavasti ei kuitenkaan kokonaan.

- Kiitos kirjailija Riitta Jalonen. Onneksi kirjoitit tämän kirjan ja onneksi se valikoitui sattuman kautta kirjapinon päällimmäiseksi yöpöydälleni.

                                                                    * * * * *

Irene Vallejo: Papyrus, kirjan katkeamaton tarina (S&S), 2021, 649 s.
suomentanut Taina Helkamo

Espanjankielinen alkuteos El infinito en un junco: La invención de los libros del mundo antiguo (Ediciones Siruela, S.A., 2019)

Joulun mieluisa kirjayllätys oli käärittynä kauniiseen paperiin. Tyylikäs on kirjan kansikin. Vanhan ajan tuntu välittyy sormenpäihin asti kirjaa käännellessä. Onnistunut ulkoasu antaa vihjeitä vuosituhansien takaisista tapahtumista ja houkuttelee uppoutumaan tähän yli kuusisataa sivuiseen tiiliskiveen, kirjan tarinaan.

Milloin kirjat ilmestyivät maailmaan? Miksi joistakin kirjoista on tullut klassikoita?

”Papyrus on kirjan tarina ja kollektiivinen seikkailu, jonka pääosaa ovat näytelleet tuhannet ihmiset kautta aikojen”, teoksen takakannen tekstissä kerrotaan. ”Näihin kuuluvat he, jotka ovat valmistaneet, vaalineet ja välittäneet kirjoja: suullisen tarinaperinteen kertojat, kirjurit, kopioijat, kuvittajat, kääntäjät, kirjakauppiaat, opettajat, tietäjät, kapinalliset, vakoojat, nunnat, munkit, orjat ja lukijat. Tavalliset ihmiset, joiden nimiä emme enää tiedä, he, jotka ovat vaalineet kaaoksenkin keskellä kirjojen sisältämää tietoa ja viisautta”, takakannen teksti jatkuu.

Papyruksen mukana lukija pääsee aikamatkalle varhaisen Aleksandrian kirjastoon, Aleksanteri Suuren mukana menneiden aikojen taistelukentille, Vesuviuksen purkaukseen jääneeseen Papyrusten huvilaan, Kleopatran palatseihin, Oxfordin maanalaiseen alati täydentyvään kirjalabyrinttiin. 

Papyrus on ennen kaikkea tietokirja, joka kertoo, kuinka alun perin inventaariota varten syntynyt kirjoitustaito kehittyi nykyiseen muotoonsa. Samalla teos kuvaa sitä, millainen merkitys tiedon siirtämisellä on sivilisaatioiden rakentamisessa. Kirjailija kertoo kiehtovasti kirjan matkasta näihin päiviin saakka. Eikä tarinasta jännitystäkään puutu. 

Papyrus on romaanikirjailija Irene Vallejon ensimmäinen tietokirja. Prologissa kirjailija kertoo tutkineensa aihetta vuosikausia, selanneensa lähteitä ja uppoutuneensa todelliseen ja dokumentoituun historiaan.

Jos sinua kiinnostaa historian tapahtumat ja kirjallisuus yleensä, suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen. 

 *****

Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta (Karisto), 2020, 248 s.

(Kertomus äänistä ja hiljaisuudesta)

Kirjan kannen
 on suunnitellut Mika Wist

Kirjeitä Suolavuonolta on kertomus kahden keski-ikäisen miehen Sigvaldin ja Olafin särmikkäästä, läpi lapsuus- ja nuoruusajan kestäneestä ystävyydestä. Kumpikin ovat oman alansa huippuja, Sigvald akustiikan suunnittelija, Olaf teräksen kova liikemies. Ystävyyttä ympäröi syyllisyys, josta kumpikin vaikenee. Perinteinen kirje ja vastausmeili kerran kuukaudessa pitävät ohuen mutta seitinsitkeän ystävyyden langan viritettynä. Miesten yhteinen projekti Norjassa syrjäisen vuonon poukamassa käynnistää tapahtumasarjan, jonka kulkuun he itse eivät voi vaikuttaa. 

Kirjailija Maritta Lintunen on maalannut sanoillaan ja lauseillaan ainutlaatuisen maailman, jossa hiljaisuuden voi kuulla. Sanat soivat, hiljaisuus puhuu ja puhuttelee. Luonto resonoi ihmisessä, ihminen luonnossa. Lukija saa välillä myös hymähdellä mainiosti kehiteltyjen henkilöhahmojen ajatuksenjuoksuille. Tekstissä väreilee yhtäaikaisesti huumori ja (itse)ironia, ja surumielisyys. 

Tarina kulkee tässä ajassa kolmen vahvan kertojan viemänä. Ristiriitoja syntyy väistämättä. Kirjan takakannessa kerrotaan, että teos on myös rakkaustarina, joka todistaa kuinka maapallo on kutistunut ja ihmisen kotimaa laajentunut koko maailmaksi.

Maritta Lintunen on kirjoittanut runoja, novellikokoelmia ja romaaneja. Kirjeitä Suolavuonolta on hänen kuudes romaaninsa. Tämä on  on yksi kauneimpia tekstejä, mitä olen lukenut. Näin se on. Suosittelen lämpimästi.

Tekstinäyte:

Kuulet minut kajavien ja kiislojen huudoissa. Näet minut vuonokallioiden varjoissa. Tunnet minut tunturituulessa, joka tutisuttaa jäseniäsi (s. 243 ja 244).

                                                    

                              * * * * *   

 

Juha Kauppinen: Monimuotoisuus (Siltala), 2019, 350 s. 

Kertomuksia katoamisista 

 

Kirjan takakannen teksti kertoo, että Monimuotoisuus on  matka metsiin, soille, niityille ja jokivarsille. Luontoon, joka  on köyhtynyt, mutta jota ei Suomessa ole vielä tuhottu kokonaan. – Rohkaisevaa, ajattelen ja ryhdyn selailemaan vihreäkantista teosta. Etukannessa seitsemän uhanalaista luontokappaletta kurkkii kirjainten takaa, ikään kuin ilmoittaakseen, että hei, huomioikaa meidät! Tunnistan varmuudella hömötiaisen ja töyhtötiaisen, jokin kahlaaja, hopeatäpläperhonen, kotka tai haukka nokasta päätellen? Luonnon ystävälle on heitetty haaste heti alkuun. Kannen graafisesta suunnittelusta annan plussapisteitä. 

Kirja alkaa kuuden neliön parakkihuoneesta. Huoneen ainutta pöytää peittävät vanhojen lintulehtien pinot, joita on kertynyt kolmenkymmenen vuoden ajalta. Teoksen kirjoittaja Juha Kauppinen makaa kerrossängyn alalaverilla. Darwin oli väärässä. Ensimmäinen ajatus heräämisen jälkeen johdattaa lukijan aiheen äärelle. 

 

Kirja on jaettu yhdeksään lukuun. Ensimmäinen luku ’Darwin’ valottaa käsitteitä, jotka auttavat ymmärtämään evoluutiota ja siihen liittyviä käsitteitä. Eliö, muuntelu, perinnöllisyys, geeni ja alleeli selitetään ymmärrettävällä tavalla. Samalla lukija voi seurata taivaanvuohien ja jänkäkurppien rengastusta Pohjois-Karjalan Höytiäisen kanavan suistossa. Tutkijoiden mukaan nykyisin elävät linnut kuuluvat dinosauruksiin. Linnut ovat siis lentäviä dinosauruksia, jotka jäivät henkiin 65 miljoonaa vuotta sitten (s. 35). Totta, taivaanvuohi pitkine nokkineen muistuttaa dinosaurusta. Tutkija sanoisi tähän: “Se ON dinosaurus”.  

 

Toisessa luvussa Kauppinen kipuaa kohti Hatunvaaran lakea. Paikkaan, missä Suomi sai alkunsa. Hätkähdän tässä kohtaa tekstiä. Mistä on kysymys? Seuraavassa kappaleessa saan selityksen. Kauppinen halusi tietää, missä tarkkaan ottaen ensimmäiseksi tuli näkyville pala maata vetäytyvän mannerjäätikön alta silloin, kun edellinen jäätiköitymiskausi loppui. Geologit neuvoivat menemään Pohjois-Karjalan takamaille. Tarkkaa jäästä ja vedestä vapaata ensimmäistä maa-aluetta on kuitenkin vaikea määrittää (s. 53). 

 

Samassa luvussa käsitellään myös lajien uhanalaisuutta. Hämmästyin, kuinka paljon eliölajeja esimerkiksi Suomesta on kadonnut muutaman sadan vuoden aikana. Kolmesataakaksitoista. Luontomme on siis muuttunut niin ratkaisevasti, että se on käynyt mahdottomaksi paikaksi elää yli 300 lajille (s. 78). 

 

Seuraavissa luvuissa pääosissa ovat kultasirkku, kuukkeli, ruusuruohomaamehiläinen, isonuijasammal, taimen, jääleinikki ja sinisiivet. 

 

Juha Kauppinen on biologi ja toimittaja. Toimittajan työ sai jäädä puoleksitoista vuodeksi, kun hän halusi selvittää, mistä luonnon monimuotoisuuden katoamisessa on kysymys. Syntyi reportaasikirja matkasta Suomeen, suomalaisten lajien katoamispaikoille. Kirjan etuliepeessä esitellään Kauppisen tuotantoa: hän on kirjoittanut pitkiä tutkivia juttuja mm. Suomen Luontoon, Suomen Kuvalehteen, Apuun ja Imageen. Kauppinen on voittanut Bonnierin suuren journalistipalkinnon (2012) ja tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnon (2013). 

 

”Kirjan viesti on, että meillä on aikaa, mutta ei tuhlattavaksi asti”, todetaan vielä takakannessa.  “Mutta luonnon monimuotoisuuden hupenemisen luonteen ymmärtämiseksi on todella käsitettävä asioita, ja näissä oivalluksissa kirja pyrkii auttamaan”, Juha Kauppinen kirjoittaa. 

 

Kirjahyllyni täydentyy yhdellä teoksella. Luulen, että Monimuotoisuus pääsee mukaan myös poluille. Reppuselässä.

 

Patrick Modiano: Dora Bruder (WSOY), 2020, 158 s.

suom. Lotta Toivanen

Ranskankielinen alkuteos Dora Bruder, Editions Gallimard, Paris, 1997

         

”Paris-Soir -lehti 31. joulukuuta 1941, kolmannen sivun osasto Eilen ja tänään: 

PARIISI

Kadonnut: nuori tyttö, Dora Bruder, 15 vuotta, 1 m 55 cm, soikeat kasvot…. viininpunainen villapusero, tummansininen hame ja hattu… Mahdolliset havainnot osoitteeseen: M. ja Mme Bruder, boulevard Ornano 41, Pariisi.”

Patrick Modiano löysi sattumalta pariisilaislehden ilmoituksen lähes viisi vuosikymmentä myöhemmin ja päätti selvittää mitä Doralle tapahtui. Kirjailija seuraa Doran jälkiä, etsii tietoa ja kulkee kirjaimellisesti Doran jäljillä pariisilaisilla kaduilla. Hän löytää asiakirjoja, joiden perusteella hän muodostaa kuvan Doran elämästä.

 

Pariisi ja vuosi 1941. Doran tarina on yksi miljoonista saksalaismiehityksen aikana. Dokumenttiromaani on herkkä kuvaus nuoren tytön elämästä, jonka jäljet katosivat historian hämärään. Modiano kietoo yhteen kirjailijan omat vaiheet, joita varjostaa oman isän täpärä selviytyminen juutalaisvainoista Pariisin saksalaismiehityksen aikana.

 

Nobel-palkittu Modiano on kirjoittanut noin neljäkymmentä teosta, joista Dora Bruder on ainoa todelliseen, historialliseen henkilöön pohjautuva teos. Kirjailija punoo verkon eri aika-alueiden välille. Herkkävaistoisena, yksityiskohtien kuvaajana ja muistamisen mestarina Modiano puhaltaa Doran eloon. Yhden nuoren tytön katoaminen Pariisissa saa symbolisen merkityksen ja edustaa juutalaisvainojen uhreja laajemminkin. Suosittelen.

  

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti (Icasos), 

2020, 279 s.

 

Lasten- ja nuorten kirjailijana tunnetulta Marja-Leena Tiaiselta on tänä syksynä ilmestynyt vaihteeksi romaani aikuisille. Sydänystäväni Kirsti kertoo ystävyydestä, ystävän menettämisestä traagisella tavalla, surusta, joka ottaa vallan arjessa. Romaani on myös tarina selviytymisestä ystävyyden muistojen kautta. 

 

Vaikka kirjan teemana suru on keskeinen, kirjan anti on paljon monisävyisempi. Pidin siitä, että lukijana sain tilaa omille ajatuksille. Sujahdin luontevasti pienen savolaiskyläyhteisön tunnelmaan (vaikka pohjoiskarjalaisuus asuu minussa syvästi), Lapin maisemiin, muistumiin lapsuuden ja nuoruuden kalastusyritelmiin. Erityisesti pidin kirjailijan tavasta kuvata luontoa ja sen lohduttavaa voimaa. 

Kirjoittajana tahtomattaan ruotii tekstejä tietyllä suurennuslasitekniikalla. Etsii ja tarkastelee ottaakseen opiksi ja tunnistaakseen oman kirjoittamisen heikkoudet. Ehkä vahvimpana kokemuksena kirjoittajan näkökulmasta pidän Tiaisen taitavaa dialogikerrontaa. Ihailen ja ihmettelen. Monelle kokeneellekin kirjailijalle tarinan kuljettaminen ja henkilökuvien syventäminen dialogin keinoin on haastavaa. 

Sydänystäväni Kirsti onnistui suuntaamaan ajatuksen nykyhetkeen ja siihen kuinka arvokasta on ystävyys. Kiitos koskettavasta lukukokemuksesta. Suosittelen. Kirjan kansi on myös onnistunut, polveilevan sumun takaa kuultaa lämmin valo.

Maja Lunde: Viimeiset (Tammi), 2019, 533 s.
suom. Jonna Joskitt-Pöyry

 

Reilut viisisataasivua. Etukäteen hieman tuskailin sivumäärää onnettoman vähälukuisan kesän jälkeen. Turhaan kuitenkin epäröin, kymmenkunta sivua viritti mielen tulevan ja menneen taajuudelle. 

 

Maja Lunde on edelleen Norjan nykykirjallisuuden nimekkäimpiä kirjailijoita. Ilmastoromaaneillaan Mehiläisten historia, Sininen ja kolmannellaan Viimeiset Lunde on saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. Näissä kaikissa vaakalaudalla on maapallon tulevaisuus. Sarjan seuraavassa osassa Lunde käsittelee ilmastonmuutosta kasvien näkökulmasta.

  

Viimeiset pohtii ilmastonmuutosta suhteessa eläimiin. Kirjan ensisivuilla lukijalle esitellään romaanin kolme päähenkilöä, joita yhdistää ainoa tätä nykyä elävä villihevoslaji, przewalskinhevonen. Aluksi lukija viedään Norjaan Romahduksen jälkeiseen aikaan vuonna 2064. Raha on menettänyt arvonsa, kaikki on mennyttä aina valtioiden rajoja myöten. Jäljellä on vain nälkä ja jano. Alueella sinnittelee muutama ihminen. Suljetun eläinpuiston omistajan Evan tytär vaatii heitä lähtemään – on etsittävä sellainen yhteisö, jossa elämä ei olisi niin veitsenterällä ja niukkaa. Mutta Eva haluaa suojella uhanalaisia tarhaeläimiä, joiden päästäminen vapaaksi on ongelmallista.

Seuraavaksi lukija pääsee 1800-luvun lopun Pietariin. Eläintieteilijä Mihail matkustaa Mongoliaan hankkimaan alkuhevosia Euroopan vastaperustettuihin eläintarhoihin. Mihail kertoo tarinaansa matkakertomuksen muodossa – merkitty muistiin Pietarissa syyskuussa 1882.

 

Kolmas romaanin päähenkilö Karin on eläinlääkäri. Eletään vuotta 1992 Berliinissä. Karin lähtee palauttamaan przewalskinhevosia eläintarhoista takaisin Mongolian aroille.

 

Päähenkilöiden elämä ja perhesuhteet kietoutuvat alkuhevosten pelastamisen ympärille. Romaania kuvataan ”monisäikeiseksi, jossa on kyse ihmisen tarpeesta säilyttää kontrolli. Mutta luontoa ei voi kontrolloida. Se voittaa lopulta aina. Tavalla tai toisella”. (bokelskere.no). Viimeiset on pelottava tarina tulevaisuuden näkymästä, mutta ehkä myös toiveita antava. Mielessäni päähenkilöiden rinnalle toivon läheteiksi nousevatkin Evan tytär Isa, Sininen -romaanista kuivuudesta selviytynyt Louise ja Karinin pojantytär Sarah. 

 

Meillä on vain toisemme. Mennyt on mennyttä, mutta ehkä sittenkin voimme tehdä jotain maapallomme hyväksi, tässä ja nyt.

 

 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito (Otava), 2020, 176 s.

 

Hyrisin tyytyväisenä, kun pääsin lempikirjailijani tekstin pariin. Jo kirjan kansi saa arvuuttelemaan, millainen tarina karun saaren ja korkealle kurkottavan yksinäisen puun ympärille kietoutuu. 

 

Kuvaan juonta parilla kolmella lauseella, jotta kirjan lukijalle jää mahdollisuus omaan kokemukseen ja tulkintaan: nuori mies saapuu talviseen Thessalonikiin etsimään vuosia sitten kadonnutta isäänsä. Kun kevät koittaa, isä ja poika istuvat oliivipuun juurella. ”Isä, annatko sinä minulle anteeksi?”

 

Hengittämisen taito on pienoisromaani, psykologinen vaelluskertomus. Hengittämisen käsite syvenee ja laajenee Haahtelan käsittelyssä. Tarinassa on myös mystinen ja hengellinen teema, joka saattaa aiheuttaa nykymaailman järkiperäisessä ajattelutavassa kritiikkiä. Minua tämä teos puhuttelee ja antaa pohtimisen aiheita. Voin jopa sanoa, että teos on voimateos, pysähdys suvantoon jokapäiväistyneen epävarmuuden ja varovaisuuden aikana. Suosittelen.

 

Ja vielä sananen Haahtelan tavasta kirjoittaa. Yksinkertaista, kaunista ja herkkää. Kuvaavaa ja oivaltavaa. Lopuksi tekstinäyte kirjan alusta: 

 

”Eikö lopultakin ole aika kirjoittaa, tähän mustakantiseen vihkoon, yrittää tavoittaa sanoilla, mitä ei voi koskaan tavoittaa, ja etsiä se ihminen, joka kerran lähti, mutta joka ei suostu lähtemään, sillä niin ihminen on, aina kahdessa paikassa yhtä aikaa, poissa ja meidän sisällämme”. 

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja (Like), 2009, 301 s.
suom. Leena Rantanen

 

Merkillinen kuukausien lukematon jakso on selätetty. Kirjoista ei ole kyllä ollut pulaa, päinvastoin. Olen kantanut kirjakassia selkä vääränä edestakaisin kirjaston ja kodin väliä. Jos vaikka yksikin tuosta pinosta innostaisi sukeltamaan mieltä kiehtoviin maailmoihin.  Mutta ei, näkymätön vastarinnan verho kahisi ympärilläni. Onhan aikoihin eletty, sätin itseäni ihmetellen. 

 

Mutta vihdoin verho väistyi. Luigi Pirandellon Sitruunoita Sisiliasta -teoksessa on yhdeksäntoista lyhyttä tarinaa: Ruumisarkku odottaa, Totuus, Pienen kyttyräselkäisen mietteitä, Kolmas poika, Mizarron korppi, Ääni, Pako, Ciàula löytää kuun, Seppele, Pythagoraan huono onni, Sitruunoita Sisiliasta, Ruukku, Hyvästi, Leonora!, Muotokuva, Palvelijattaria, Kottikärryt, Cinci, Onni olla hevonen, Vain päivä. 

 

Ne kertovat intohimosta, rakkaudettomuudesta, rahan  vallasta. Turmeluksesta, joka ajaa mielipuolisiin tekoihin, itsensä etsimisestä ja vieraantumisesta. Tarinoiden näyttämöinä avautuvat Sisilian takapajuinen maaseutu tai turmeltunut kaupunki – riitasointuja, kesän huumaavia tuoksuja, kirkas tähtitaivas, tummana siintävä italiainen meri. Väkeviä tarinoita, joissa tragedia muuttuu komediaksi ennen kuin tajuatkaan. Todellisuus onkin hallusinaatiota. Mietit, mitä oikeastaan tapahtui. Ja mikä kutkuttavinta, yllätyksellisimmän tämä novellitaituri onnistuu jättämään aina viimeisille riveille. Huumori, ironia ja vastakkaisuudet ovat vahvasti läsnä.

 

Luigi Pirandello (1867-1936), novellisti ja nobelisti, tunnetaan etenkin modernin teatterin luojana, mutta hän on myös maailmankirjallisuuden suurimpia novellisteja.

 

Sitruunoita Sisiliasta jälkisanoissa suomentaja, kirjailija Leena Rantanen tiivistää Pirandellon tuotannon ajankohtaisuuden näin:

 

”Pirandello tuntuu yhä ajankohtaiselta, hänhän keskittyy ihmisen intohimoihin. Ja se mikä meille ulkoisissa oloissa on vanhentunutta, on meille viehättävää ja arvokasta tietoa. Ajankohtainen hän on siksikin, että hänen aikanaan alkoi yhteiskunnan nopea teollistuminen ja työpaikkojen menetykset. Raha alkoi saada enemmän valtaa myös alemmissa kansankerroksissa ja ihminen vieraantui itsestään. Nyt elämme kiihtyvän globalisaation vuoksi vastaavanlaista muutosta, ja ihminen vieraantuu yhä enemmän työstään, jonka tulosta hän ei aina näe, jonka tarkoitusta hän ei ymmärrä”. (s. 297)

 

Suosittelen. Helpotus ja huokaus. Pirandellon novellien ansiosta hypistelen jo seuraavaa kirjaa.

 

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia (Otava) 1991, 214 s.

suom. Pentti Salmenranta

Kuvan pieni, ohut opus auttoi minut kirjoitusjumin yli. Pienellä ja ohuella tarkoitan tässä tapauksessa ainoastaan kirjasen kokoa, en sisältöä. Useimmille kirjoittamisen ja kielen kanssa askaroiville ranskalaisen kirjailijan Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia on kaiketi tuttu. Otaksun, että teos kuuluu kirjoittajaväen käsikirjastoon. Minulle Queneau on kuitenkin menneen vuosisadan uusi tuttavuus.

Yksi tarina, monta versiota.

Kerron alkuun muutamalla sanalla Raymond Queneausta. Hän oli paitsi kirjailija myös kielentutkija, kääntäjä, kustannusjohtaja, filosofi, matemaatikko, patafyysikko. Kirjailija itse on kuvaillut patafysiikan lepäävän ”ristiriitaisuuksien ja poikkeuksien totuudessa” (Wikipedia). Tämä antaa hieman viitteitä Queneaun maineesta maansa kirjallisuuden kauhukakarana, enfant terriblenä. Tästä huolimatta hänet valittiin kuitenkin arvostetun Academie des Goncourtin jäseneksi Exercises de stylen menestyksen myötä. 

Ranskankielinen alkuteos Exercises de style ilmestyi ensi kerran Pariisissa vuonna 1947. Sen jälkeen siitä on julkaistu lukuisia painoksia. Kirjailija työskenteli teoksen parissa 31 vuotta. Nykyään se on moderni klassikko ja sitä on käännetty useille kielille.

Yleisestä käytännöstä poiketen juoni paljastetaan kirjan esipuheessa. Kirjan idea on yhdessä yksinkertaisessa tarinassa, joka kerrotaan 99 eri tavalla. Miksi?

Kirjailija sai ideansa käytyään konsertissa. Hän huomasi, että Bachin Die Kunst der Fuge -kappaleen eri jaksot olivat yhden ja saman teeman muunnelmia. Eikös samalla periaatteella voisi luoda kirjallisuutta? Hän sai kasaan 99 versiota samasta tarinasta. Tyylikeinoista mainitsen muutaman: metaforisesti, haju, maku, sonetti, takaperin, epäröintiä, yllätyksiä, yhdyssanoja, kieltoja, moderni tyyli, odottamatonta, kyökkilatinaa, aavemaista, komediaa, jne. Harjoituksia on myös nimetty kielitieteellisin termein: lipogrammi (kertomuksesta jätetään pois jokin tietty kirjain) jne.

Takakannen tekstissä teoksesta kerrotaan: ”Riemukas älyllinen ja kirjallinen seikkailu lukijoille, jotka eivät halua, että kaikki selitetään heille valmiiksi.”

Kokeilin tietysti muutamia kirjan tyylikeinoja omissa kirjoitusharjoituksissani. Mainioita ja nerokkaita, huvittavia, mieltä kutkuttavia, eivät lainkaan helppoja, mutta antoisia harjoituksia. Kun kirjoittaminen tökkii, ja aiheet pakenevat milloin minkäkin tekosyyn taakse, luutuneita ajatuksiaan voi tuuletella näillä harjoituksilla. Niin miksei, Queneaun Tyyliharjoituksista voi saada vinkkejä ja särmää vaihtuviin näkökulmiin myös tavallisen arjen tilanteissa. 

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade (WSOY) 2020, 217 s.

Sitten alkoi sade oli aseteltu näkyvästi kirjaston uutuuksien joukkoon. Pyörittelin teosta käsissäni. Kirjailijan valinta epigrafiksi, sitaatiksi ja lukijan johdattelemiseksi teoksen aihepiiriin toimi kohdallani. Madagaskarilainen sanonta teoksen alkulehdellä ’Älä ole niin rakastunut, ettet huomaa, kun sade alkaa’ herätti monia ajatuskuvioita. Epäröin silti, sillä aihealue vaikutti sellaiselta, johon sukeltaminen vaatisi tietynlaisen mielentilan. Kirjailija kuitenkin päätti puolestani. 

Kuvaan kirjan juonta taas ’kevyellä otteella’ ja keskityn omaan lukukokemukseeni. Jätän myös tarkemmat ja asiantuntevammat analyysit kirjabloggareille. 

Sitten alkoi sade kertoo keski-ikäisen Paulan ja nuoren Ojón tarinan. Heidän tarinansa risteävät erikoisella tavalla. Terapeuttina Paula kuuntelee asiakkaiden murheita ja kamppailee samalla oman elämänsä kipukohtien kanssa: puoliso on kuollut ja välit parhaan ystävän kanssa ovat poikki. Tyttären avioliitto on karilla, ystävät kaikkoavat ympäriltä. Toisaalla nuori Ojó on joutunut jättämään perheensä ja kotimaansa. Vaarallinen matka alkaa. Hän päätyy viimein Espanjaan. Turistikaupungissa hänet ottaa suojiinsa boheemi vanha rouva. Molemmilla on menneisyys, josta on parempi vaieta.

Epäilin alkuun, että yhdistelmä keski-ikä, perheen sisäiset jännitteet, parisuhdekiemurat, kuolema, isovanhemmuus, työkuviot, uusperhe, ystävyys, maailman epäoikeudenmukaisuus sanallistettuna yhteen teokseen tuottaa itsesäälissä ja surkeudessa piehtarointia. Senkaltaista realismia, jota on raskasta lukea ja vaatii myötäsukaista asennoitumista ilman että itse vaipuu synkkiin mietteisiin.

Mutta väärässä olin. Laura Lähteenmäen psykologinen ote ymmärtää tarinan henkilöiden käyttäytymistä rehellisellä ja oivaltavalla tavalla. Ääneen pääsevät myös muut kuin vain Paula ja Ojó, tai ainakin heille annetaan mahdollisuus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. 

Kirjailijalla on taito kuvata ihmistä ja ihmismieltä tarkasti. Yksityiskohtaiset miljöökuvaukset pysäyttävät; kuin itse lukija seisoisi kohmettuneena ampumassa raketteja lasten kanssa vesitornin juurella ja hetken päästä huomaisi, että juuri isä on unohtanut avaimen kotinsa sisäpuolelle tai lukija kyyhöttäisi aavikon kituvissa pensaissa peläten joitakin ryömiviä ötököitä, kun lähestyvä hiekkapilvi toisi varman paljastumisen ja ehkä kuoleman fifty-fifty -matkalla.

Tarinan kerronta on sujuvaa, ja lyhyiden lukujen ansiosta lukijan on helppo pysyä mukana. Tapahtumien kulkua seurataan myös ilmeisen tarkasti valitussa aikakontekstissa, jonka merkityksen ymmärsin vasta kirjan luettuani. Lukukokemus syveni entisestään. Kiitos, Laura Lähteenmäki.

Laura Lähteenmäkeä verrataan teoksen kirjailijaesittelyssä nykyajan Eeva Joenpeltoon. Lähteenmäki on tuottelias ja palkittu kirjailija, joka on kirjoittanut nuorille ja aikuisille. Sitten alkoi sade on hänen kolmas aikuisille suunnattu romaaninsa. 

Takakannen tekstiä lainaten: 

Olemme osallisia toistemme tarinoissa – halusimme tai emme.

Katriina Ahonen: Suon takana aarniometsä (2018), 64 s.

Kuvat: Hannu A Ahonen

Runokirja, joka lumosi minut. Runot ovat kiinni maassa, luonnossa, ajassa, ilmassa, ihmisessä. Teos on koottu kirjailijalle tutuista, tärkeistä ja rakkaista aiheista. Elämän kohokohdista, mutta myös niistä tummista sävyistä, joita kohtaamme itsessämme ja ulkopuolelta. 

Runot ja kuvat vievät tunturiin, hipaisevat kuuralehtiä, liplattavat järvellä, kipuavat lumen peittämälle aidalle. Railakkaassa Senioriräpissä  puolestaan ’riisutaan pois päästä kiristävä pipo’. Räppi on kirjoitettu Jyväskylän kansalaisopiston seniorikuoro Äänisille. 

Lukukokemusta täydentävät Hannu A. Ahosen raikkaat luontokuvat.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys (Otava, 2019), 188 s.

Lainasin teoksen ensi kerran kirjastosta muutama kuukausi sitten. Jos lukukokemusta voi kuvata sanalla ’täyteläinen’ tai ’täysi’ niin sitä tämä pienoisromaani oli minulle. Sen verran ’täysi’, että Adèlen kysymys sai vakinaisen paikan yöpöydältäni, yhdeksi ’luottokirjoistani’.

Juonesta paljastan vain takakannen tekstiä löyhästi mukaillen olennaisen. Mies lähtee eteläranskalaiseen luostariin ystävänsä kokemuksen innoittamana tutkimaan tarinaa Pyhästä Adèlesta. Nyt mies seisoo samalla jyrkänteellä kuin Adèle yhdeksänsataa vuotta sitten. Nainen putosi jyrkänteeltä, mutta julistettiin myöhemmin pyhimykseksi. Kuka ja millainen oli Adèle? Miksi Adèlen tarina on mysteeri?

Miehen uppoutuessa yhä syvemmälle Adèlen tarinaan luostarin kammiossa hänen on kohdattava myös oma elämänsä. Voiko ihmeitä tapahtua? hän kysyy itseltään.

Joel Haahtelan kyky kirjoittaa konstailemattomasti ja selkeästi on minun mieleeni. Hän tavoittaa teksteillään olemassaolon alkujuuret kauniiden lauseiden muodossa. Lempeää pohdintaa. Kirjasta voisikin poimia ajatuksia päivän mietelauseeksi ja omaksi voimalauseeksi, elämän ihmettelyksi.

Joel Haahtelan romaanit ovat voittaneet kirjallisuuspalkintoja ja olleet Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaina. Adèlen kysymys on kirjailijan yhdestoista teos.


Rosella Postorino: Suden pöydässä (Bazar Kustannus), 

2019, 334 s.

suom. Helinä Kangas

Kirja päätyi paksun pinon jatkoksi kirjastoreissulta. Tunnustan, että kannen kuva – vanhat ruostuneet ruokailuvälineet punaisella pohjalla ja Suden pöydässä-teksti yhdessä – herätti ristiriitaisen uteliaisuuden. Päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.

Suden pöydässä on romaani Hitlerin ruoanmaistajista. Aihepiiri arvelutti. Tapahtumat lähtevät vyörymään syksystä 1943, kun romaanin päähenkilö Rosa Sauer pakenee Berliinin pommituksia miehensä vanhempien luokse Gross-Parthiin. Jos Rosa ajatteli pääsevänsä turvaan, tai ainakin kauemmaksi kuolemasta, niin siinä hän erehtyi. Kuolema tuli entistä lähemmäksi Rosaa, se leikitteli joka päivä hänen ja yhdeksän muun nuoren naisen hengellä.

Suden pesässä kuvaa ihmisen osaa poikkeuksellisissa olosuhteissa, joissa primitiiviset vaistot, selviytymisen pakko, rakkauden kaipuu ja syyllisyyden taakka kamppailevat. Rosasta tulee osa koneistoa, jota hän halveksii.

Rosella Postorino on italiainen journalisti, kirjailija ja toimittaja. Suden pöydässä on hänen neljäs romaaninsa ja ensimmäinen suomeksi julkaistu teos. Alkuteos Le Assaggiatrici voitti arvostetun Premio Campiello -kirjallisuuspalkinnon Italiassa vuonna 2018.  

Toisen maailmansodan viitekehyksiin sijoittuvia tositapahtumia mukailevia romaaneja on kirjoitettu valtavia määriä. Odotinkin uutta näkökulmaa, eikä teos tuottanut pettymystä. Kirjailijan journalistin ote näkyi tekstistä – taustatyö on tehty. Henkilöhahmot istuvat tarinaan uskottavina ja inhimillisinä. Niin hyvässä kuin pahassakin, ja kaikessa siltä väliltä.

Erin Morgenstern: Yösirkus (Bazam Books), 2012, 400 s.

suom. Hanna Toivonen

Vaikka niin kovin mielelläni mielikuvittelen ja maalailen sanoilla tarinoita, tartun harvemmin fantasiakirjaan. Eräässä ryhmässä suositeltiin Erin Morgensternin esikoisteosta Yösirkus. Lyhyen esittelyn luettuani varasin kirjan kirjastosta. Virkistävää vaihtelua nykymaailman menoon, tuumailin.

Teoksen kannessa pienoiskokoisia sirkustelttoja tarjoillaan naisenkämmenellä, musta-valko-harmaata terästettynä punaisella, taustalla koristeellisia kiehkuroita, tähtiä. Kannen värityksellä on erityinen, taianomainen merkitys tarinassa. Värit eivät olisi voineet olla mitkään muut, sen tulen huomaamaan lukukokemukseni edetessä. Myös kirjan taitto on onnistunut, ja typografia tukee tarinaa. Lyhyet luvut pitävät lukijan otteessaan eivätkä neljäsataa sivua tunnu lainkaan neljältäsadalta sivulta.

Le Cirque des Rêves, Unelmien sirkus. Porttiin kiinnitettyyn mustaan kylttiin on kirjoitettu valkoisin kirjaimin:Aukeaa hämärän laskeutuessa, sulkeutuu sarastuksen aikaan.

En aio paljastaa, mitä Yösirkuksessa ja sen ympärillä tapahtuu. Lainaan takakannen tekstiä lyhyesti: ”Sirkus saapuu varoittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä”.

Tarinan koukku on inhimillisyys, joka on kiedottu hentoon taianomaisuuteen. Tarina on myös Celian ja Marcon rakkaustarina, joskin erikoinen sellainen. Minua kiehtoi kirjailijan kyky kuvata taidokkaasti ja klassisen tarinankerronnan keinoin ihmismieltä ja rakentaa uskottava ympäristö 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Tarina tarjotaan kaikille aisteille, samoin kuin salaisilla keskiyön illallisilla. Illallisilla, joihin vain harvat kutsutaan. Juonen dekkarimaiset piirteet lisäävät särmää tarinaan. Jos haluaa, tarinan voi ymmärtää monikerroksisena ja vertauskuvallisena.

Kirjan suomentaja Hanna Toivonen on onnistunut käännöstyössään erinomaisesti. Odotankin tältä yhdysvaltalaiselta kirjailijalta viime vuonna ilmestyneen The Starless Sea suomennosta mielenkiinnolla.

Jessica Ennis-Hill: Evien Taikakoru - Lumottu koiranpentu

suom. Elina Salonen

Kirjojen suurkuluttajana on palkitsevaa katsoa lapsen lukuinnostusta. Lapsenlapsen kyläilyrepusta kaivettiin esiin sen hetken suosikki: Evien taikakoru – Lumottu koiranpentu. Kun tiedustelin tarkemmin kirjasta, sain aika selkeän selvityksen suoraan lukijalta.

”Koulun Lukuhaasteessa sain valita vapaasti luettavan, ja tämä oli kotona. Se on tosi hyvä. Eviellä on rannekoru, joka muuttaa lelut eläviksi. Se on oikea taikakoru! Sitten… Evien lelukoira muuttuu oikeaksi koiranpennuksi, siis OIKEAKSI (tähän kohtaan napakka sormen heilautus). Ja sitten alkaa tapahtua kaikenlaista jännittävää seikkailua.”

Kirja kuuluu sarjaan, jota ei ainakaan meidän kirjastostamme löytynyt. Mutta yhtä kaikki, kirja oli lapselle mieleinen. Lukunälkään olin varannut onneksi lisälukemista. Peukut koulun Lukuhaaste-hankkeelle!

Paola Pigani: Nokkosia ja ihmisiä (Aviador) 2019, 373 s.

suom. Einari Aaltonen

Kirjastoni Uutuuksia-hyllystä pilkisti kirjankannessa tutunoloinen nimi: Paola Pigani. Tartuin oitis teokseen, sillä Piganin esikoisromaani Älä tule sieluuni kengät jalassa viipyi mielessäni pitkään. Ja kun suomentajana edelleen oli kiitelty Einari Aaltonen, Nokkosia ja ihmisiä sujahti kirjakassiini.

Nokkosia ja ihmisiä kuvaa maalaiselämää ja voisiko sanoa idylliä lounaisranskalaisessa kylässä 1970-luvun alussa. Idylli peittää kuitenkin alleen epäluuloja kaikkea erilaisuutta kohtaan. Ulkomaalaiset ja romaniväestö eivät ole tervetulleita. Kertojana on nuori Pia, jonka perheen kotimaa Italia on jäänyt taa. Toisen maailmansodan muistot elävät yhä mielissä ja asenteissa. Muutoksia on vaikea sulattaa. 

Kylän ahdas ilmapiiri ja maatilan raskaat työt – kuinka sellaisessa ympäristössä vartutaan aikuiseksi?

Paola Pigani käsittelee romaaneissaan toisen maailmansodan traumoja ja ihmisten epätasa-arvoa. Nokkosia ja ihmisiä ottaa kantaa historiassa tapahtuneen vääryyden kautta myös nykyhetken ilmapiiriin. Kirjailija kuvaa maaseudun elämää ja luontoa värikkäästi ja todentuntuisesti, väliin raadollisestikin. Silti teksti on herkkää ja haikeaa, tunteikasta niin kuin vain nuoren tytön tunnekuohuinen elämä aikuisuuden kynnyksellä voi olla.

Kun totuin taas kirjailijan kerrontatapaan ja lauserytmiin, solahdin talonpoikaismaailmaan helposti. Tekstistä välittyvät rakkaus synnyinseutuun ja kielen voimaan. Sanoihin ja niiden reunamiin.

Teoksen takaliepeessä kirjailijasta kerrotaan näin: 

Italialaista syntyperää oleva ranskalainen Paola Pigani aloitti kirjallisen uransa runoilijana vuonna 1999. Sen jälkeen hän on julkaissut runoteoksia, novelleja ja kolme romaania. Piganin esikoisromaani Älä astu sieluuni kengät jalassa oli ilmestyessään Ranskan vuoden 2013 kirjallinen sensaatio. Se voitti seitsemän eri kirjallisuuspalkintoa ja oli ehdolla myös Prix Goncourtin saajaksi. Suomeksi teos ilmestyi vuonna 2017 Einari Aaltosen suomentamana ja keräsi myös täällä ylistäviä kritiikkejä.

Kirjan lopussa ilahdutti suomentajan suosittelema ”Musiikkia Nokkosille ja ihmisille”. Aionkin ”kaivaa” listalta muutaman mieluisan kuunneltavaksi.

Ari Jäntti: Lieksanjoki (BoD) 2019

Kuvat: Petri Heinonen

Runo kuvassa – kuva runossa. Niin luonnehtisin Lieksanjoki-runokuvateosta. 

Runot ja kuvat kulkevat kalastajan matkassa pitkin ”kylmiä kalevalaisia polkuja”, joenpenkalla, pitkospuilla tulipaikalle. Ruunaan tuoksu ja varvikon lemu, suorina seisovat männyt, niitä on kalastajan päästävä haistelemaan. Keskustelu vanhan männyn kanssa – kuinka se onkaan selvinnyt vuosisadoista, kun kalaan kulkijalle tekee tiukkaa vuosikymmenet –pysäyttää pohtimaan rehellisyydellään.

Lieksanjoki virtaa vierellä kuin ystävä ja keskustelukumppani. Väliin tummana, tyvenenä, tasaisena tylsyytenä, väliin taas kirkkaana, pyörteisenä. Ruunaan koski haastaa kylmässä kahlaavan kalastajan, osanneeko ottaa pilkkukalan. Yön edellä, iltanuotiolla heräävät henget, ja tuli kertoo tarinoita. 

Kotiinpaluun hetkellä dieselin hyristessä taimenen narraaja, joen ystävä jää miettimään, missä se koti mahtaa olla.

Pohjoiskarjalainen maisema, kalevalainen tunnelma ja konstailematon vuoropuhelu luonnon kanssa ovat lähellä sydäntäni. Kalastamisesta mitään tietämättä (uistin lepikossa -harjoitusta lukuun ottamatta) ymmärrys kiiltäväkylkisten haastamiseen selkiytyi. Luonnon ehdoilla, sitä kuunnellen ja kunnioittaen voimme ehkä kirkastaa ajatuksiamme arjessa.

Mika Ilmari Lehto – Marika Koskimäki: Virga (BoD), 2019, 115 s. 

Virga on runo- ja kuvateos, jossa kalligrafia, taideteokset ja valokuvat kietoutuvat luontevasti toisiinsa. Runot kuljettavat tarinanomaisesti lukijaa rannalta rannalle. Arjessa, unessa, auton penkillä, säröissä, oljenkorsilla, lätäkössä, verkkareissa, sumussa, luonnossa, hymyissä, ristiäispäivässä, tiskirätissä.

Mika Lehdon runoissa tunteiden kirjo räiskähtelee tuiki tavallisissa tapahtumissa luonnon ilmiöiden kehyksissä. Unenkaltaisesti. Välähdyksin.

Marika Koskimäen valokuvissa ja taideteoksissa on voimaa, samalla herkkyyttä, värien täyteläisyys viestii toivoa ja iloa. Kalligrafia on sopivasti annosteltu runojen otsikoissa ja yksittäisinä sanoina.

Teoksen värikäs kansikuva on taideteos. Sana ’Virga’ tarkoittaa pilvestä roikkuvaa sadejuovaa, joka ei ulotu maahan asti. Tällöin kuivaan ilmakerrokseen putoava sade haihtuu jo ilmassa. Yksinkertaistaen omassa mielessäni, ajatus sateesta, joka ei saavuta maan pintaa, antaa kysymyksille ja mielikuvitukselle mahdollisuuden. Mitä sillä matkalla tapahtuu?

Patrick Modiano: Uinuvia muistoja (WSOY) 2019, 117 s.

suom. Lotta Toivanen

Jos kuka ranskalainen kirjailija osaa luodata ihmismielen muistia ja muistikuvia kuten kirjailijamme Joel Haahtela, niin hän on Patrick Modiano. Modianon romaanituotantoa yhdistää muistin häilyvyys ja menneisyyden vaikutus identiteettiin. ”Hän on muistamisen taituri”, kuten Ruotsin akatemia luonnehtii Nobelin kirjallisuuspalkinnon perusteissa vuonna 2014.

Lukija kulkee Jean D:n matkassa Pariisin kaduilla ja kahviloissa. Jean D. seuraa tuolloin tuntemiensa naisten jättämiä muistijälkiä aina nuoruutensa kuusikymmenluvulle. Mireille, Madeleine, Geneviève, Martine, Madame Hubersen. Yksi naisista tutustutti nuoren, aran ja tapaamisista karkaavan Jean D:n Pariisin yöelämään, yksi harrasti salatieteitä. Yksi surmasi Ludo F:n.

Modiano luo muistojen maailmasta epävarman ja utuisen, mutta myös muistikuvien utuisuus avaa tarinoille uusia, vaihtoehtoisia reittejä. Entäpä jos eläisimme uudestaan samoina kellonaikoina, kulkisimme samoilla kaduilla, eläisimme uudelleen minkä jo olemme eläneet. Eläisimmekö me kaiken tuon paremmin, ilman virheitä, ilman esteitä?

Uinuvia muistoja saa minut pohtimaan omia muistikuvia, palapelin palasia. Yhdistääkö yhden palasen löytyminen sen toiseen, vai jääkö se irralliseksi? Kirjoitanko muistiin mihinkään kuulumattoman osasen antaman viestin? Saisinko houkutelluksi esiin vaihtoehtoisen tarinan aineksia?

Maja Lunde: Sininen (Tammi) 2017, 350 s.
suom. Katriina Huttunen, 2019

Elämää ylläpitävä vesi, tai oikeastaan sen puute, on pääosassa norjalaisen nykykirjallisuuden huipputähdeksi kuvatun Maja Lunden ilmastokvartetin toisessa osassa. Lunden maailmanmenestykseen yltäneessä Mehiläisen historiassa (2016) humanitaarinen katastrofi aiheutui hyönteisten katoamisesta. Kvartetissa on vaakalaudalla maapallon tulevaisuus, ei sen enempää eikä vähempää.

Sininen kuljettaa tarinaa kahdessa ajassa. Kaoottiset pakolaisleirit täyttyvät kuivuuden riivaamassa eteläisessä Ranskassa vuonna 2040. Perheensä osin kadottanut David päätyy tyttärensä kanssa yhdelle leireistä. He kamppailevat satojen muiden kanssa elämästään. Makea vesi, ruoka ja lääkkeet ovat loppumassa. Kuivuneesta kanavasta löytynyt vanha purjevene herättää toiveet pelastumisesta, pohjoisen Vesimaasta. 

Rinnakkainen tarina johdattaa lukijan luontoaktivisti Signen elämään Norjan tunturiylängöille vuonna 2017. Jäätiköltä louhitaan jäät rikkaiden drinkkeihin, ja se saa Signen toimimaan. Hän lähtee hurjalle kostoretkelle merten yli. Kostoretkellä Signe tekee matkan myös menneisyyteensä, ja lukijalle selviää vähältä, minne Signe on matkalla.

Davidin ja Signen tarinat käyvät vuoropuhelua, jossa pohditaan suhdettamme luontoon. Kipupisteinä tarinoissa ovat suhteet läheisiin, rakkaisiin ihmisiin.

Maja Lunde on taitava kuvaamaan ihmisille tyypillistä käyttäytymistä. Selviytyäkseen ihminen tarvitsee toimintaa, vaikeissakin olosuhteissa. Ristiriidat päähenkilöiden omassa mielessä, syyllisyydentunto ja toivon syttyminen. Siitäkin huolimatta, että Lunden teos maalaa kauhukuvan tulevaisuuden ja ihmisten tilasta ja siitä, että vesi loppuu, löydän kirjan riveiltä toivoa. ”Älä sano jos sataa, sano kun sataa” näyttää valoisamman huomisen. Mutta meillä on tehtävää.

                                                                 

Lorena Pajalunga: Hyvän yön jooga - rauhoittavia liikkeitä lapsille (Otava, Nemo) 2019, 

40 s.,  suom. Nina Tarvainen, kuvittanut Anna Láng

Joogahetki lapsenlapseni kanssa on luksusta. Yhdessäolo tuo iloa, kun huomaan hänen uppoutuvan täysillä joogaliikkeisiin eli asanoihin. Joudun välillä hieman rauhoittelemaan liikaa innokkuutta. Kun sitten kirjastossamme silmiini osui Hyvän yön jooga -kirja – rauhoittavia liikkeitä lapsille, nappasin sen mukaani. 

Johdannossa kirjailija kertoo, että hänen kokemuksensa mukaan lapsilla on aivan erityinen valmius antautua asanoihin pelkkää kehollista toimintaa syvemmin ja tavoittaa niiden välittämä energia ja sanoma. Näin ollen he saavuttavat joogaharjoituksen ytimen luonnostaan. Innoitus kirjaan syntyi nukkumaanmenon tutuista hankaluuksista; lapset kun ovat täynnä virtaa vielä nukkumaanmenoaikaan.

Kuvitus on kaunista, ohjeet selkeitä. Asanat on nimetty lapsen ajatusmaailmaa mukaillen – vuori, karhu, istuva soturi, lehmä, puolikuu… Esimerkiksi karhu näyttää, kuinka pysyä aivan aloillaan ja olla yhtä luonnon kanssa. Asanasarja päättyy tähteen, jossa käydään selinmakuulle jalat ja kädet levitettyinä ja suljetaan silmät ja muututaan pieneksi tähtöseksi. Unten maa kutsuu. Seuraavan yhteisen joogahetken vietämmekin Hyvän yön joogan parissa.

Martti Linna: Isän luokse (Myllylahti) 2017, 175 s.

Takakannen tekstiä lainaten: ”Isän luokse on huima ja hauska tarina vakavasta aiheesta, ilmastonmuutoksesta, yhdeksänvuotiaan silmin. Tämä tarina saa niin lasten kuin aikuistenkin sydämet sulamaan.”

Yhdeksänvuotias Katri ryhtyy toimiin ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ja maapallon pelastamiseksi. Koulumatkalla Katri näkee keisaripingviinejä, ja jääkarhujen saapuessa Katri tajuaa, että hänen on pelastettava pikkuveljensä Sammakkomies ja päästävä isän luo Amazonin vihreisiin sademetsiin.  Operaatio Pottubileet on vasta alkua tapahtumille.

Mitä ajankohtaisin aihe. Vahva suositus minulta.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
(Otava), 268 s.

Kun kirjan viimeinen sivu kääntyi käsissäni, tuntui kuin olisi jättänyt haikeat hyvästit ystävälle. Usein käy näin, kun on saanut nauttia vakuuttavasta kertojan äänestä. 

Kirjan takakannen teksti kertoo, että mies kirjoittaa muistikirjaansa sielunsa ja koko maailman ja että 1880-luvun Pariisista 1930-luvun Saksaan kulkeva romaani kurottaa yli ajan. Takakannessa kerrotaan myös, että teos on hauras mutta horjumaton puheenvuoro reunalla elävien puolesta.

Haahtelan kieli on konstailematonta ja kaunista, ihmismieltä ymmärtävää. Suosittelen siis.

Audrey Magee: Sopimus (Atena), 2015
suom. Heli Naski

Nappasin kirjaston Suosittelemme-hyllystä irlantilaisen Audrey Mageen esikoisromaanin. Kirjan aihe lienee kaluttu loppuun, ajattelin. Mutta tartuin silti kirjaan. Romaanin tapahtumat sijoittuvat natsiaikaan Berliinissä ja Stalingradin taistelukentille. 

Takakannen tekstissä sanotaan, että kirjailijan näkökulma on omaperäinen. Magee kuvaa, kuinka itsekkyys, väkivalta ja hengissä selviytyminen höyläävät inhimillisyyttä ja ihmisyyttä siivu siivulta. Romaanin päähenkilöt Katharina ja Peter yrittävät selviytyä sodan jaloissa tavallaan – Peter kahlaten paleltuneena lumihangessa ja pakkasessa, Katharina juhlien ja suklaakakkua syöden.

Audrey Mageen tapa käyttää romaanissa vastakkainasettelua ja kyseenalaistaa valitse puolesi –mentaliteettia puhutteli minua. Huomasin, että lukijana yritin vaivihkaa ”neuvoa” Katharinaa ja Peteriä sekä yhtä lailla puolueen silmäätekeviä ajattelemaan päätöksissään inhimillisempää vaihtoehtoa. Minuun ”Sopimus” teki vaikutuksen erilaisuudellaan.

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja, (WSOY), 164 s. 

suom. Leena Leinonen

Vaihteeksi ranskalaista nykykirjallisuutta luettuna. Tarina keski-ikäisestä lankakauppiaasta, joka voittaa lotossa 18 miljoonaa euroa. Hän ei ryntää oitis voittoa nostamaan, vaan miettii. Hän on niitä ihmeellisiä henkilöitä, jotka huolehtivat perheestään, ystävistään ja yksinäisestä isästään. Hän on niitä, jotka kuitenkin vaikuttavat tyytyväisiltä. He ovat kultahippusia, joiden arvoa läheiset eivät usein ajoissa ymmärrä. Rahoilla hän voisi tehdä mitä vain, muuttaa elämänsä täysin, mutta mitä sellainen mahtaisi tarkoittaa? Kun hän harkitsee, joku hänen lähellään tekee jo ratkaisun. (Lainattu epäsuorasti takakannen tekstistä).

Kirja kertoo siitä, kuinka hauras onni on. Mutta mitä siitä seuraa, kun onnea ryhtyy varjelemaan?

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen, 1992, (Tammi), 230 s. 

kääntäjä Juha Mylläri

Lainaan takakannen kuvausta romaanista: ’Lapsuusvuosien ihastus ei jätä rauhaan tässä lumoavassa romaanissa, jossa kuljetaan nostalgian poluilla keski-ikäisen perhe-elämän ja villin halun ristipaineessa.’

Murakamin tyyli vangitsee myös tässä teoksessa. Kerronta on luontevaa, lauseet konstailemattomia ja tunteiden kuvaus vahvaa. Tarinassa on mystinen tunnelma, ja jotenkin mieleen tulee Alice Munron novellit. Pidin lukemastani. Suosittelen.

Michèle Lesbre: Punainen sohva (Lurra Editions), 155 s.

suom. Timo Torikka

Kiinnostus ranskalaiseen nykykirjallisuuteen sai minut tarttumaan tähän Michèle Lesbre’n kymmenenteen ja ensimmäiseen suomennettuun teokseen. Se on myös näyttelijä Timo Torikan ensimmäinen suomennostyö.

Punainen sohva on kertomus rakkaudesta, matkustamisesta ja suuresta illuusiosta paremman maailman puolesta. Ranskalainen Anne matkustaa junalla Venäjän halki etsimään vuosia sitten hänen elämästään kadonnutta rakastettuaan. Junan viedessä häntä kauemmaksi itään hänen ajatuksensa vaeltavat länteen – kotikaupunkiinsa Pariisiin ja keskusteluihin historian merkittävistä ja intohimoisista naisista iäkkään Clémencen kanssa tämän punaisella sohvalla.

Virkistävä, joskin väliin haastava lukukokemus nykyhetken ja menneisyyden lomittuessa päähenkilön toiminnassa. Tyylistä tuli mieleeni – ei enempi tai vähempi kuin Patrick Modiano. Pisteet myös suomentajalle.