Haluan ystävän

Hai-lii! Pallo kohoaa korkealle ja lapset rynnistävät ringistä kuka mihinkin. Hai-loo! huutaa pallon kopannut tyttö ja harppoo kolme askelta lähimpänä olevaa poikaa kohti. Pallo sujahtaa pojan käsien välistä ”koriin”. Heittäjä ja kiinniottaja vaihtuvat, leikki alkaa pyöriä uudestaan. Talojen kiviseinät kaikuvat. Hai-lii-hai-loot pongahtavat pingispalloina seinästä toiseen. Joku avaa ikkunan: Hiljaa ipanat! Huuto löytää samat seinät, mutta lasten korvia kaiku ei tavoita.

B-talon ylimmän kerroksen ikkunaan piirtyy pieni hahmo keltaisessa paidassa. Aurinko paljastaa tahmaiset sormenjäljet. Keltapaitainen on leikissä mukana, väliin heittäjänä, väliin kiinniottajana. Hän heittää hyvin. Pallo kohoaa kattojen yli pilviin asti.

    –  Haluan ystävän, keltapaitainen sanoo ja kääntää nenänsä ikkunasta huoneessa istujan puoleen. – Haluan oikean ystävän, hän toistaa.

    – Kaikkea ei voi saada, istuja vastaa hajamielisesti. – Voithan aina kuvitella itsellesi ystävän.

Tässä kohtaa kirjoittajalla on mahdollisuus käyttää mielivaltaa. Jatkaako hän tarinaa pienestä keltapaitaisesta hahmosta, jonka elämä vaikuttaa surulliselta ja yksinäiseltä ja niin valitettavan todelta monen lapsen kohdalla? 

    Katsooko kirjoittaja tapahtumaa huoneessa istujan näkökulmasta? Millainen ihminen hän oikein on? Miten ja miksi tilanteeseen on tultu? Hajamielisestä vastauksesta päätellen huoneessa istuja voisi olla väliaikainen, satunnainen hoitaja. Vai onko sittenkään?

    Tarttuisiko kirjoittaja pienen keltapaitaisen toiveeseen, joka on olennainen ja keskiössä tarinassa?

    Vai punooko hän tekstinsä punaiseksi langaksi lasten leikit? Leikkivätkö nykyajan lapset edes enää? Leikkivät, toteaa kirjoittaja samaan hengenvetoon. Leikit vain ovat muuttuneet ajan ja yhteiskunnan myötä.                                                                           

Lapsen toive tikun nokkaan   
Kirjoittaja nostaa tikun nokkaan pienen keltapaitaisen toiveen: Haluan ystävän, oikean ystävän. Sillä lasten yksinäisyys, jos mikä koskettaa aikuista tavalla, jota ei voi ohittaa. 

    Yksinäisyys täytyy erottaa yksinolosta. Me kaikki, myös lapset, tarvitsemme vapaaehtoista yksinäisyyttä, omaa seuraa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan jopa noin joka viides lapsi kokee yksinäisyyttä. Yksinäisyys voi leimata koko loppuelämää.

    Ala-aste on kriittisintä aikaa. Ala-asteella ystävät alkavat erottua kavereista. Jaetaan salaisuuksia, tehdään yhteisiä juttuja. Kun lapsi kertoo yksinäisyydestään vanhemmille tai opettajalle, asia on syytä ottaa vakavasti. Vähättely ja kehotus reippauteen pahentavat tilannetta. Lapsen häpeä vain kasvaa, sillä lapsen luotto vanhempiin ja opettajaan on luja.

Ihan oikeasti

Lapsen yksinäisyyden syyt ovat monisäikeisiä. Kirjoittajan näkemys on, että aikuisten on pidettävä huoli siitä, että lapsella on mahdollisuus sosiaaliseen kanssakäymiseen kodin ulkopuolella. Kerhot, päiväkodit, koulu, harrastukset, pihan kaverit, yhteiset leikit. Ystävyyssuhdekin saa mahdollisuuden. Jos näitä mahdollisuuksia vaalitaan, todennäköisesti lapsemme saavat elää onnellisempina tulevaisuudessa. Ehkä näemme pienen keltapaitaisen hahmon heittämässä pallon pilviin asti: Hai-lii! Ihan oikeasti.

                                                                                                                         Karjalan Heili 14.8.2019