Vuoropuhelun vaikeus

Joskus odottamaton kokemus saa aikaan ahaa-ilmiön. Lamppu syttyy, oivallus saa innostumaan. Lampun vielä palaessa (pelkäsin, että se sammuu ennenaikaisesti) nappasin kirjahyllystä nipun kirjoittamisoppaita. Sisällysluetteloista sormituntumalla haravoin vuoropuheluun ja dialogiin liittyvää aineistoa. 

Mistä tämä innostus? ajattelet. Vuoropuhelu on puhumista vuorotellen, se on vuorovaikutusta. Ajatuksia vaihdetaan, tai sitten ei. Yksinkertaisesti reaalielämää. Se, miten maailma makaa, näkyy vuoropuhelun tasosta. Ja siinä, halutaanko ylipäätänsä käydä keskustelua. Omaan napaansa tuijottaminen, no, tiedämme mihin se johtaa. 

 

Kirjoittajan ja kirjailijan näkökulmasta kuitenkin tämä ihmisten inhimillisen toiminnan siirtäminen kirjalliseen ilmaisuun vaatii taitoa. Useat kokeneetkin kirjailijat tuskailevat dialogin kirjoittamisen vaikeutta.

 

Hyvä dialogi

Mutta millaista sitten on hyvä dialogi? Kun muistelen kirjoittajakursseilta saatuja neuvoja, niin hyvä dialogi on puhetta, joka vie tarinaa eteenpäin ja on täynnä ihmisten välisiä jännitteitä. Vuoropuhelussa näkyvät toiveet, tavoitteet. Valheet ja salaisuudet. Lukija näkee rivien välistä enemmän kuin itse suorassa puheessa. Entä mitä muuta? Puheessa pitää kuulua puhujan tausta – mistä hän on kotoisin, millaiset arvot hänellä on, muun muassa. Toisin sanoen puhe syventää henkilökuvaa.

Kompastelua

Omalla kirjoittamisen polulla kompastun juuri dialogin kirjoittamiseen. Kuinka osaisinkaan valita henkilöilleni oikeat sanat, jotka ilmaisevat heidän tunnetilansa. Ja tämä kaikki täytyisi tehdä ”taloudellisesti”, lukijaa ajatellen. Hyvä dialogi on vaivatonta ja helppolukuista. 

Löysin vuosia sitten kirjoittamani dialogiharjoituksen eräältä kirjoittajakurssilta. Palaute ei ollut erityisen mairitteleva, mutta kannustava. Hymyn kare ja nolo puna vuorottelivat kasvoilla, kun luin vuosien takaista tekstiä. Mutta vain harjoittelemalla pääsee eteenpäin.

                                                                                                                                                                                                                                                                               

Lämpenin pitkästä aikaa vuoropuhelun harjoittelulle luettuani kirjailija Marja-Leena Tiaisen tänä syksynä ilmestyneen teoksen Sydänystäväni Kirsti. Siinä kirjailija pohtii syvän ystävyyden voimaa, joka kantaa yli surun. Teoksessa korostuu vuoropuhelun välttämättömyys, jotta selviytyy aivan tavallisessa elämässä. Tiaisen dialogikerronta on mutkatonta ja helppolukuista. Lukijana (ja kirjoittajana) teksti teki minuun vaikutuksen. Lamppu syttyi.

 

Kerron lisää Sydänystäväni Kirsti -teoksesta Mitä luen -sivulla. 

Linkki ohessa, ole hyvä. 

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti