Hartain toive

Sain siskoltani syntymäpäiväonnittelut. Onnittelukorttina toimi kuva vuosikymmenten takaisesta Ystäväni-kirjan sivuaukeamasta. Aukeamalla olen kertonut pyöreällä ja koukeroisella 14-vuotiaan käsialallani lemppari- ja inhokkijuttujani. Tietenkin murkkuikäisen kaikkitietävällä viisaudella. Kissasta perunamuusiin ja makkarakastikkeeseen, englannista luisteluun ja hiihtoon, käsityöstä kieloon ja orvokkiin, Sean Connerysta Spede Pasaseen, pianon- ja kitaransoitosta ”Tyttöön, joka seikkailee valtamerellä”. 

Palanen nuoruutta piirtyi hauskalla tavalla eteeni. Kepeää ja pinnallista, hymähdin. Mutta ei aivan sittenkään. Toiseksi viimeisen rivin kohdalla olen joutunut miettimään syvällisemmin vastaustani (kuitenkaan nolaamatta itseäni kavereiden silmissä, arvelen). Siinä tiedustellaan hartainta toivettani: ”Tulla aikuiseksi”. Fiksu tyttö sittenkin, tuumasin. 
Mutta kirjoittamisesta aukeamalla ei kerrottu sanaakaan, saati joogasta. Eipä silti, tuskin tuolloin tiesin joogan olemassaolostakaan. Muistan kuitenkin, että kirjoitin tarinoita vapaaehtoisesti omaksi ilokseni pakollisen ainekirjoituksen rinnalla. Salaisuudet ja erittäin salaiset ajatukset ja tapahtumat päätyivät päiväkirjani sivuille. Miksi siis kirjoittaminen ei mukamas kuulunut suosikkijuttuihini?

Vaistonvaraisesti kohti valoa
Hiljattain edesmennyt kirjailija ja runoilija, psykiatri, muusikko ja monipuolinen kulttuurivaikuttaja Claes Andersson pohtii kirjoittamista luovana tapatumana kirjassaan ”Luova mieli, kirjoittamisen vimma ja vastus”, 2002. Mikä saa ihmisen kirjoittamaan? hän kysyy. Yhtenä kimmokkeena Andersson pitää lapsuuden ja nuoruuden traumaattisia kokemuksia, yritystä laulaa möröt suohon. Tarve kirjoittamiseen liittyy myös johonkin elämän ja kehityksen käännekohtaan tai kriisiin. Hieman yksinkertaistaen voidaankin sanoa, että suurin osa maailmankirjallisuutta – proosa, runous ja draama – on juuri kriisien hahmottamista ja niiden läpielämistä ja, mikäli mahdollista, niiden voittamista,sanoo Claes Andersson kirjansa kappaleessa ”Kadotetut maailmat”.
                                                                                                           
Nyökyttelen päätäni Anderssonin ajatuksille. Miksei niitä voisi soveltaa myös laajemmin? Voisin kysyä itseltäni, mikä sai minut joogan pariin? Ensimmäisessä Joogalehden jutussani ”Pintaa syvemmälle” kerroin esikoiskirjani syntyvaiheista. Kun kaikki takkusi, rämmin suossa ja kolhin itseäni kivikoissa, kuljin tietämättäni ja vaistonvaraisesti kohti ”valoa”. Se valo tuikki Ilomantsin Piirolan Pihan ullakolta, jossa joogaryhmä kokoontui. Joogaohjaaja Liisa Kontturin persoonallinen ja taiteellinen ote luotsasi minua yhdistämään kirjoittamisen ja joogaharjoitukset. Sain kuin sainkin möröt lauletuksi suohon, ja kirjoittaminen sai uuden suunnan.

Luova tekeminen tarvitsee särmiä
Palaan vielä Ystäväni-kirjan sivulle. Murrosiässä tietyt harrastukset joko kuuluvat kaveripiirissä hyväksyttyihin asioihin tai sitten eivät. Luulen, ettei kirjoittaminen ollut nuoruudessani niin ”cool”, että sitä olisi kannattanut tuoda enemmälti julki. Nuorelle minulle, kuten varmaan monelle muullekin tuolloin kirjoittamista salaa harrastaneille riitti se, kun sai vain kirjoittaa. Harmi, että noista kirjoitelmistani ei ole jäljellä yhtä ainutta. Kuinka antoisaa olisikaan tutustua murrosikäisen minäni tunteisiin ja sattumuksiin! 

Luova tekeminen tarvitsee nuoruuden hedelmällisiä vastakkaisten tunteiden keskinäisiä taisteluja. Se tarvitsee tunteita, joissa epävarmuus ja avuttomuus yhdistyvät rohkeuteen ja kaikkivoipaisuuteen. Luova tekeminen tarvitsee särmiä. Haluaisin niin mielelläni ymmärtää 14-vuotiaan tytön ajatuksia ja mielen maisemaa, kun hän kirjoitti hartaimmaksi toiveekseen ’tulla aikuiseksi’. Tiesikö hän jo silloin, että hänen täytyisi äkkiä kasvaa ja kypsyä aikuiseksi, ennen kuin hänen on mahdollista toteuttaa haaveensa? Kirjoittaa ensimmäinen kirjansa. Ja löytää tiensä joogan pariin. Vai onko hän ensinkään vielä aikuinen?
                                                       
                                 Kivisen kaupungin lapsen sydän muuttuu lasiksi.
                                 Kovaksi ja herkästi särkyväksi,
                                 läpinäkyväksi.
                                 Kivisen kaupungin lasisydänlapsi istuu
                                 kivisen talon portailla,
                                 heittelee sydänsirpaleitaan ohikulkijoille.
                                Ota koppi!
                                                               Lasisydänlapsi ”Minussa on kaksi minua”, 2015 
                                 
                                     (Teksti on julkaistu Joogalehdessä 4/2019)                         
                                                           
                                                      
                                                 Rauhallista Joulun aikaa

Kommentit

Myös näitä luetaan

Seuraa Sanapisaroita-blogiani Blogit.fi:ssä