Luonto resonoi

Sateen jäljiltä vesipisara nuokkuu järviruo’on lehdellä. Pysähdyn vaistomaisesti rannan ruovikon reunaan ja odotan. Pisara alkaa menettää otteensa vihreästä, veitsenterävästä lehden reunasta. Pisara venyy, ja nyt... Silmänräpäys. Plop. Pisara on sulautunut järven pehmeään veteen ja jättänyt jälkeensä hitaasti loittonevat väreet. Pisara soi ja värähtelee. 

Hyvän mielen pisara

Hymy nousee väistämättä suupieliin. Hyvän mielen pisara. Värähtely saa aikaan värähtelyä, tuumailen. Milloin minusta oikein on tullut tällainen luonnossa hymistelijä? Ei lapsuudessani luonnossa mietiskelty eikä varsinkaan jääty ihmettelemään pisaran putoamista ja maalailemaan mielikuvia värähtelyistä. Silloin kerättiin marjat ja sienet, puun karahkat ja risut hyöty mielessä. Tietysti lapsen mieli kuvitteli kaikenlaista puun takana väijyvistä metsän peikoista ja menninkäisistä. Ja joskus oli kyllä kutkuttavan hauskaa muuttua itse salaperäiseksi metsänolioksi ja pelotella metsässä kulkijoita.

Ikikanto

Kivikehä, vesikehä, ilmakehä...

Polku, jota astelen, on itäisen Suomen itäisimmässä kansallispuistossa Petkeljärvellä. Jyrkkärinteiset harjumaisemat, jääkauden sulamisvaiheen pyöreät harjukuopat, supat, suot ja kankaiset mäntymetsät kuuluvat Pohjois-Karjalan biosfäärialueeseen, joka puolestaan kuuluu UNESCO:n ohjelmaan Programme on Man and the Biosphere (MAB) ("Ihminen ja biosfääri). Biosfääri tarkoittaa yksinkertaistettuna kokonaisuutta, jonka muodostavat ne maapallon osat, joissa on elämää. Kivikehä, vesikehä, ilmakehä. Ja jos hieman oikoo ajattelua, kuulun minäkin luontokappaleena tällä hetkellä Pohjois-Karjalan biosfääriin harjupolkuja tallustellessani. Ajatus herättää ristiriitaisia tunteita, kun mietin maapallon ja luonnon tilaa tulevina aikoina. Hymyilyyn sen suhteen ei ole aihetta.

Fagotti vai nokkahuilu?

Kivien polku

Kolopuu

Kivikkoinen polku pitää ajatukset kuitenkin jalkapohjissa. On katsottava tarkkaan askeltensa paikka, jos mielii pysyä pystyssä ja polulla. 

Kolopuu seisoo keskellä polkua kuin varoitusmerkki. Kopautan runkoon. Ontto puu kumisee. Mitäpä jos puhallan yhteen noista koloista? Kuulisinko fagotin matalan soinnin vai kimmahtaisiko harjulle nokkahuilun terävä pihinä? Houkutus kokeiluun saa jäädä sikseen. 

Hiljaisuus harjulla on miltei käsinkosketeltavaa. Mutta voiko hiljaisuuden kuulla?

Muutama hetki sitten luin Maritta Lintusen teoksen Kirjeitä Suolavuonolta. Siinä kirjailija maalaa sanoillaan ja lauseillaan ainutlaatuisen maailman, jossa hiljaisuuden voi kuulla. Luonto resonoi ihmisessä ja ihminen luonnossa. 

Allekirjoitan täydesti luonnon ja ihmisen välisen värähtelyn. Kunpa vain osaisimme arvostaa riittävästi luontoa ja kohdella sitä ystävänämme. Olemmehan samaa perhettä yhteisessä biosfäärissä.

Kasvun paikka

Korpikarhunsammal - karhun
pesäpehmuste

Alla olevasta linkistä pääset blogin Mitä luen -sivulle, jolla kerron lisää Maritta Lintusen Kirjeitä Suolavuonolta teoksesta.

Linkki Mitä luen -sivulle, ole hyvä.