Kumman valitset?

Pienet nyrkit puristuvat tiukasti kiinni selän takana. – Kumman valitset? kysyy lapsenlapsi minulta kirkkaalla äänellä. Aiomme pelata Afrikan tähteä ja on aika valita nappulan väri. Reilu meininki, ajattelen. Osoitan hänen oikeaa kättään. – Valitsen oikeanpuoleisen, vastaan. Lapsen kasvoilla näkyy häivähdys epäröintiä. Sitten ilme kertoo, että minä valitsin väärin. – Ei käy, saat tämän, minä haluan punaisen nappulan, hän sanoo viisivuotiaan itsevarmuudella ja avaa vasemman käden nyrkkinsä. Sieltä paljastuu vihreä nappula.

Parin vuoden takainen episodi tulee silloin tällöin mieleeni ja saa suupielet hymyyn. Vakavasti ajatellen tilanne on ristiriitainen niin lapsen kuin aikuisenkin näkökulmasta. Lapsi vasta harjoittelee kanssakäymistä ja vuorovaikutustaitoja, joihin tuossa iässä lapsen minäkeskeisyys aiheuttaa omat kommervenkkinsä. Aikuisella puolestaan on oltava eväät rohkaista ja ohjata lasta tekemään sellainen valinta, joka on kaikin puolin oikeudenmukainen ja tukee lapsen kehittymistä ja itseluottamusta.

....siltoja.

Polkuja...

Niinpä niin. Karrikoiden sanottuna elämä on jatkuvaa valintojen eteen pysähtymistä. Luonnossa kulkijakin joutuu päättämään, minkä polun valitsee päästäkseen määränpäähän tai edes sinne suuntaan. Kahden polun tai tien risteys ei vielä saa aikaan enemmälti epäröintiä, mutta vaihtoehtojen lisääntyessä tilanne muuttuu. Kokematon kulkija oppii kantapään kautta, jos sattuu valitsemaan sen kivisimmän ja pisimmän polun.

Portteja...

Tasamaan teitä...

Kesäkuussa minulla oli ilo tavata luokkakavereita yli 50 vuoden takaa. Tarkemmin sanoen meitä yhdistää ylioppilaslakit. Eivätkä mitkä tahansa ylioppilaslakit! Me riemuylioppilaat saimme kunnian olla ensimmäiset lakitettavat silloisessa yhteiskoulussa. Koulu on saanut uuden nimen, mutta seisoo edelleen tukevasti kivijalka maassa samalla paikalla. Ympäristö vain on muuttunut ajan myötä.

Meitä riemukkaita (itse keksimäni ilmaus :)) saapui tapaamiseen ja muisteloihin kourallinen vajaasta parista kymmenestä. Viisikymmentä vuotta sitten kukin lähti kulkemaan omaa polkuaan silloisten lähtökohtiensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Kuinkas muuten. Tulevaisuutta varten reppuihin pakattiin toiveita, iloa valkolakista, hippunen epävarmuutta ja hämmennystä, päättämättömyyttäkin. Oli aika tehdä valintoja, ja maailma oli meille avoinna, kulkemattomia polkuja täynnä. 

Tuttuja polkuja...

...taivaanrannan teitä kuljettaviksi.

Entä tänään? Tiemme ja polkumme kohtaavat uudestaan. Muutaman polut ovat kulkeneet rintarinnan mutkitellen, joidenkin polun pää on valitettavasti tullut vastaan liian aikaisin. Muisteloissa kuuntelimme toistemme valintoja, tällä kertaa varmoina ja mielestämme viisaina, elämää kokeneina. Jo tuolloin omat vahvuudet ja into ovat kantaneet ja kannatelleet valinnoissa. Hiottuja timantteja, sanoisin!

Riemukkaiden tapaamisessa keskustelimme tietenkin paljon menneistä, mutta myös nykyisestä maailmanmenosta. Joku oli sitä mieltä, että maailma on muuttunut minäkeskeiseksi ja kyyniseksi, toinen, että suuret nielevät pienet ja että materia on saanut yliotteen arjestamme. 

Saimme elämänviisaalta luokkakaverilta kirjavinkin aiheesta. Kirja löytyi kirjastostani ilman jonotusaikaa. Pikkusintti on muistelmateos, jonka on kirjoittanut Lisa Brennan-Jobs. Kirja kertoo Lisan tarinan. Lisan isä, Apple-yhtiön legendaarinen perustaja Steve Jobs oli ihmissuhteissaan kömpelö ja isänä arvaamaton, vaativa ja kylmä. Lisakin joutui elämään vanhempien valintojen seurauksena sekavan arjen keskellä. Siitä huolimatta hänen valintansa muistelmien sävystä yllättää lukijan. Jos sinua kiinnostaa Lisan koskettava tarina, kerron teoksesta hieman lisää Mitä luen -sivulla.

Palaan alkuun ja pelinappulatilanteeseen.

– Isoin numero aloittaa, sanoo tietäväinen pelikaverini ja nakkaa nopan sellaisella vauhdilla pelilaudalle, että se pyörii pöydän alle. Salamannopea syöksy nopan perään. –Kutonen! kuuluu pöydän alta. Noppa ilmestyy takaisin pelilaudalle kuusisilmäisenä. Hyvä, hyvä, sanon ja pyöräytän nopan pelilaudalle. Vastapäätä silmäpari seuraa nopan pyörimistä. – Kolmonen! Minä aloitan, lapsenlapsi hihkaisee. Punainen ja vihreä nappula seisovat samassa ympyrässä valmiina Afrikan tähden jahtiin.

Mutta. Näen lapsen kasvoilta ja kehonkielestä, että jokin ei ole kohdallaan. Hetken mietittyään hän sanoo, että seuraavassa pelissä minä saan punaisen nappulan.

Linkki Mitä luen -sivulle:

Lisa Brennan-Jobs, Pikkusintti