Yli tuhat sanaa

Lokakuun viimeisten päivien silmiinpistävin kulttuuritapahtuma Helsingin Kirjamessut kokosi kirjallisuuden ystävät, kirjailijat, kustantajat ja kirjat yhden suuren katon alle. Melkoiset messut, noin 77 000 kävijää kuuluu vierailleen tapahtumassa.

Eipä ihme, että some on pursuillut iloisia ilmeitä, kirjan kansia, esityksiä, työpajoja, kohtaamisia. Sydämet ja peukut lyövät kilpaa tahtia postauksissa. Hyvä niin, sillä onhan kirjamessut upea foorumi kirjallisuuden esittelylle ja nykykirjallisuuden tekijöille.

Tarina alkaa....

Messuista ei sen enempää, sillä mieli hyrrää ja kehrää tyytyväisenä oman foorumini kirjallisista asioista. En malta olla kertomatta (hieman kehuskellenkin ja luvan kanssa) syyslomalaisen taannoisesta suorasukaisesta ilmoituksesta lomansa alkajaisiksi. – Aion kirjoittaa kirjan! Ja totta vieköön, heti alkoi tapahtua. Kirjoitusväline auki ja otsikko ensin. Tekstiä syntyi kolmen päivän aikana yli tuhat sanaa! Siinä välissä lepäämässä oleva käsikirjoitukseni sai lihaa luiden ympärille ja lisää valmista tekstiä innokkaan kirjailijanalun näpyttelyistä. Vähänkös olen iloinen hänen osaamisestaan ja innostuksestaan! Siinä hieman sparrausta oman tekstin työstämiseen.

Lokakuisena viikonloppuna sain luetuksi pitkästä aikaa kirjan kannesta kanteen. Jonkinlainen paluu normaaliin ja sivun kääntäminen lukemisen raiteille uudestaan. Kyllä se tästä taas lähtee, rohkaisee sisäinen minä.

Tutulla metsäpolulla kirjan jälkisanoja sulatellessani tunsin, että tämä teos koskettaa minua enemmän kuin tällä hetkellä ymmärränkään. Kirjan teksti putoilee palasina mieleeni ja tekee pesää keräten aineksia omista kokemuksistani. Se saa kaikupohjaa. 

Myrskyn jäljet

Teoksen takaliepeessä arvioidaan kirjailijan tekstiä mm. näin: ”Kieli on nautittavan täsmällistä ja kirkasta, ja kerronta vaikuttaa tihentyvän puristuneiksi virkkeiksi, jotka vaativat lukijaa pysähtymään ja ajattelemaan. ---- Se välähtelee kristallin prismojen tavoin sateenkaaren värejä.” (Salon Seudun Sanomat)

Myrskytuuli viuhui ja suhisti puiden latvuksia. Metsän tasaisen huminan rikkoi nirske ja kitinä, kun puiden rungot nirhautuivat toisiaan vasten halusivat puut sitä tai eivät. Myrsky oli jättänyt puumerkkinsä tielleen osuneisiin runkoihin, riuhtaissut vuosia kasvaneet juuret irti metsän pohjasta. Surullista. Viimeaikaisista tavoistaan poiketen Saimaa näytti nyt hurjemman puolensa. Jos ei aivan ärjynyt hurjapäisinä vaahtoavina aaltoina, niin muistutti kaiketi voimastaan. Miten olemmekaan voimattomia luonnon mahtia vastaan. 

Katselin, kun aallot murtuivat kallioluiskaan ja sulivat sitten takaisin tuulen pieksämään veteen. Mahtoiko aallon harjan pisaroissa välähdellä sateenkaaren värit? Tämä hetki luo muiston ja kuvan, joka kulkee mukanani. Saanko siitä otteen sitten joskus myöhemmin? Vai olenko vain muistavinani? Kirjan vaikutus tuntuu kehossa ja mielessä. Ihon alla. Metsäpolulla.

Kirja, josta puhun, on Riitta Jalosen Omat kuvat. Takakannen tekstiä lainaten Omat kuvat piirtää kirkkaan näkymän kirjailijan sielunmaisemaan. Se kertoo siitä, kuinka pysäyttävät elämänkohdat ja tunteet käynnistävät kirjoittamista ja muuttuvat fiktioksi. Tuhansiksi sanoiksi.

Kerron lisää mieltäni koskettavasta kirjasta Mitä luen? -sivulla. Juonenkäänteitä en aio paljastaa. Ohessa linkki sivulle, ole hyvä.

Sanapisaroita - Mitä luen?