Kellojen kilkatusta

Ahdistaa, ärsyttää, turhauttaa. Mikään ei kilkata, kling klang. Pitäisi kirjoittaa tarinaa kirkonkelloista kirjoittajaryhmän kuukausitekstinä. Mikä aihe se sellainen on? Mielessäni väikkyy jo pehmeä, kellojen kumajamista vaimentava viitta, jolla peitän aiheen hiljaiseksi.

Mietitäänpä... Saisinko kelloviitasta sittenkin jotain irti? Kehittelenkö siitä salaperäisen, sopivin välein yllätyssilmukoilla höystetyn tai ihan vain elämän raadollisten tosiasioiden kudelman? Ehkä silmukat sittenkin lomittuisivat toisiinsa sävyisästi ja hempeästi. Muistelus? Vai mustanpuhuva uhkakuva? Tarina toivosta ja ilosta saattaisi kantaa näinä aikoina. Yritän sitä.

Kirjoittajaystäväni mielestä sitaatit usein vaikuttavat päälle liimatuilta, mikäli ne eivät vie tarinaa eteenpäin. Tästä huolimatta otan riskin ja aloitan kudelmani lainauksella.

Kirjoittaminen on tie, sanoo Natalie Goldberg teoksessaan Luihin ja ytimiin. Helppo tie se ei ole kulkea, sen tietävät ja tuntevat nahoissaan ne, jotka ovat kirjoittamisen kanssa tekemisissä tavalla tai toisella. Mutta sitten kun kirjoitusvire juurakoihin ja kiviin kompastelujen välissä saa ilmaa alleen, kirjoittajan on oltava hereillä tarttumaan rohkeasti ja ennakkoluulottomasti tekemiinsä havaintoihin. 

Mieleeni nousee eräs tietty metsätie, jolla kuljin yhtä jalkaa rouva tai herra Siilin kanssa hyvän matkaa. Minä toista uraa, siili toista. Piikikäs matkakumppanini tuhahteli ja suhisi vierelläni. Sen liikehdintää voisin kuvata mörrittämiseksi, niin huvittavalta se näytti. Tuttu sana lapsuudestani tuo mörrittäminen. Jostain se putkahti mieleen. Isoäitini käytti ilmaisua usein. 

Uskalsin tuskin hengittää. Pelkäsin, että rahiseva hiekka ja risahtelevat risut tossun pohjien alla ajaisivat yllättävän lenkkikaverini matkoihinsa. Ajatuksissani juttelin siilille kuitenkin kaikenlaista tähän malliin; ei hötkyillä, mennään ihan rauhassa, oletpa sinä peloton kaveri, minne oikein olet matkalla, oletko eksynyt. Kiva kun löysit minut, kuljetaan vielä hetki yhtä matkaa. Uteluni ajatustasolla taisivat olla sille liikaa, sillä seuraavassa mutkassa se pujahti metsän peiton suojiin.

Olin riemuissani harvinaisesta ja tuhisevasta lenkkiseurasta. Yllätyskohtaaminen ennakkoluulottoman piikkikaverin kanssa sai ajatushautomossani aikaan uusia teksti-ideoita, eivätkä päälle puskeneet deadlinitkaan tuntuneet enää ylivoimaisilta.

Miten tämä liittyy kirkonkelloihin? Ei sitten mitenkään. Ellei, hetkinen. 

Kirkonkellot soivat aina jonkin merkiksi. Nykyisin ne kutsuvat jumalanpalvelukseen. Ennen muinoin ne saattoivat soida myös hädän tai ilon merkiksi. Tulevina aikoina kirkonkellot ehkä kumajavat kauan odotetun lumisateen alkamisen merkiksi, tai kun elintärkeää juomavettä on jaossa.

Entäpä jos... 

Entäpä jos kirjoittamisen tiellä kulkevaa rohkaistaisiin kellojen soitolla silloin, kun hän onnistuu vaikeuksien jälkeen kirjoittamaan sanan toisen perään, sitten lauseen toisen perään? 

Goldberg toteaa myös, että lahjakkuus on pohjavettä, joka on jokaisen ulottuvilla. Mutta mistä saadaan tsemppaavia kellonsoittajia kirjoittajan tien varrelle? Utopiaa, mutta miksei. Minulle kirjoittajana kyllä riittäisi kirkasäänisen kellon kilkatus silloin tällöin, eikä pieni kulaus lahjakkuuden pohjavettäkään olisi pahitteeksi.