Laiska näyttämömestari

Huvitus kantaa
ylväästi ainokaisensa.

Pienen pihan ilmassa on sähköä. Korvia vihlovat, kimakat sirinät sinkoilevat pihan yli ristiin rastiin kuin miekan sivallukset. Aidan päältä, punaviinimarjapensaan juurelta, hernekepin nokasta ja ohdakkeen tanakalta varrelta, apilamättäältäkin. Omenapuu Huvituksen ainokainen omena vaappuu hennossa oksassa ja on vaarassa pudota nuorten siipien holtittomassa räpistelyssä. Nälkä, nälkä. Ruokaa, ruokaa. Untuvikko harmaasieppo ei ymmärrä emon viivyttelyä. Tuossahan niitä makupaloja lentelee, sen kun vaan nappaa nokkaansa!


Ohdakkeet ovat villiintyneet purppuranpunaiseksi piikkiviidakoksi. Kissankellot, ketoneilikat ja jänönapilat ovat uskaltautuneet piikikkäiden varsien kavereiksi. Kukkivat timoteit keinuvat samaan tahtiin tuiki tavallisten maitohorsmien kanssa. Ahdekaunokit myötäilevät purppuran sävyjä. Kesän kukkaloisto on hieman myöhässä, mutta silti tarjolla on mehukas kattaus perhosille ja pörriäisille. Ehkä luonnon suunnitelma on tarkoituksenmukainen tänä vuonna, mene tiedä.

Kissankellot siniset

Ketoneilikat täydentävät
rinneniityn purppuraa.

Ravintoa on siis riittänyt lintupesueillekin. Olen saanut seurata punarinnan, kivitaskun, harmaasiepon, västäräkin, tiltaltin ja leppälinnun poikasparvien ensi pyrähtelyjä villin viidakkoruokapöydän ympärillä. Aikamoinen suihkina on käynnissä jo kolmatta päivää.


Nokkosperhonen ottaa riskin lentäessään levottomasti pihan laidalta toiselle. Sitruunaperhosten vaaleat siivet erottuvat selvästi nurmen ja puiden lehvästön vihreästä. Leppälintuemo asettuu vastakunnostetun aidan seipään nokkaan valmiina syöksyyn. Se taivuttelee päätään kuin keikistelisi, mutta tästä on leikki kaukana. Perhonen ei ehdi tajuta, että sen ylilento on sen viimeinen. Naps! Herkkupala matkaa poikasten vatsan täytteeksi. Ja sitten uusi kierros. 

Ketohopeatäplä nauttii
ahdekaunokin medestä.

Piippopaksupää - päiväperhosten
klaania
Minua surettaa perhosen ja muiden lajitovereidensa kohtalo. Ne joutuvat hengenvaaraan, kun on pakko henkensä pitimiksi hakeutua mesipatojen ääreen. Mutta näin sen pitääkin luonnossa mennä. Toisaalta voin olla hyvillä mielin siitä, että tänne pienen pihan maisemiin ties kuinka kaukaa etelästä lentäneet lintulajit ovat onnistuneet pesinnässään ja ruokkimaan poikasensa taas muuttokuntoon. 

Valkoapila houkuttelee tuoksullaan.

Jäniksenpoikanen napostelee apilanlehtiä. Poikanen vaikuttaa rauhalliselta oloonsa, mutta korvat kääntyilevät koko ajan puolelta toiselle ja kuulostelevat ympäristöä. Yhtäkkiä viereen ilmaantuu harakka. Syntyy erimielisyyttä. Harakka nokkaisee muutaman kerran poikasta, mutta poikanen on rohkea ja tekee uhitteluloikan harakkaa kohti. Hetki tanssitaan pientä piiritanssia. – Tää on mun paikka, siirry syrjemmälle, kuvittelen jäniksenpoikasen sanovan. Harakka ei ole millänsäkään, vaan jatkaa härnäämistä. – Mulla on vähän eri ruokavalio, mutta mä oon ruokaillut tässä ennenkin, arvelen harakan rätisevän takaisin. Jäniksenpoikanen saa tarpeekseen ja siirtyy ohdakeviidakon suojaan. Harakka lennähtää aidan tolpalle ja nauraa käheällä harakan äänellään.

Timotei,
keinuva heinä

Joka tapauksessa olen iloinen, että pienet (lue: laiskat) toimet täällä pienen pihan reunamilla ovat tuottaneet tulosta luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi. Joskus näemmä laiskuus puutarhahommissa palkitaan! 

Lähde: WWF Suomi

Samalla olen oppinut nauttimaan pienistä luonnon järjestämistä episodeista. Niitä vaan on maltettava pysähtyä katsomaan, olen sitten liikkeellä lähiluonnossa tai pienessä pihassani. Siinä sivussa on pihasta muotoutunut estradi, jossa esiintyjät vaihtuvat vuodenkierron tahdissa. Voisinkohan nimetä itseni laiskaksi näyttämömestariksi sen kunniaksi?

Laiskuus ei kuitenkaan voi jatkua loputtomiin. Tiedossa on niittourakka loppukesällä. Piikkiviidakko matalaksi, jotta pörriäisille ja pölyttäjille olisi entistä monipuolisempi mesiruokapöytä katettuna ensi kesänä. Pienimuotoista avohakkuuta luonnon monimuotoisuutta tukemaan. 

#luonnonkukat #perhoset #pörriäiset #kesä #pienipiha #luonnonmonimuotoisuus #puutarhassatapahtuu




Kommentit

  1. Aivan ihana kuvaus siitä, miten silmät voivat avautua luonnnon ihmeille ihan lähipiirissäkin. Ei tarvitse vaeltaa maan ääriin. Kirjoitus antaa toivoa siitä, että voimme jokainen tehdä jotakin upean telluksemme pelastamiseksi. Ihastuttavaa laiskuutta on myös istahtaa katsomaan ja kuulostelemaan eläinten ja kasvien elämää. Ilman sellaista taitoa kaikki kauneus menisi meiltä hukkaan. Kiitos Pirjo kesäntuoksuisesta elämyksestä! t. Sinikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sinikka kommentistasi. Olen opetellut tarkkailemaan omaa luontosuhdetta ja se on lisännyt ymmärrystä siitä, miten me ihmiset olemme osa luontoa.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitän kommentistasi.

Myös näitä luetaan

Seuraa Sanapisaroita-blogiani Blogit.fi:ssä