Hiirenportaat

Väri vaihtuu.

Istun saaren kalliolla. Kauempana Pien-Saimaan saaret piirtyvät peilikuvina veden pintaan. Näenkö tynnyrin keikkuvan laineilla niiden laiskaa liikettä myötäillen? Tynnyri lipuu hitaasti saaren rantakivikkoon. Klops, klops... Se kolahtaa uurteiseen kallionkielekkeeseen ja pyörähtää ympäri. Laineet jatkavat liikettään. Kuulen tynnyrin sisältä epämääräisiä ääniä, lapsen kirkas ääni kimpoilee tynnyrin seinämissä. Terävä isku säikäyttää sorsapariskunnan, ja se pyrähtää siipiään räpytellen lentoon tynnyrin  kannen läiskähtäessä veteen. Pyöreään aukkoon ilmestyy naisen pää. Suu ja silmät nauravat. ”Poikani, me selvisimme. Tästä tulee sinun saaresi”.

Jälkiä jääkaudesta

Mikä tarinan aihe tällaiselle mielikuvittelijalle. 

Aihe ei kuitenkaan ole kovin kaukaa haettu. 

Saari, jonka itäpuolen kallionnokassa istun, on Mikonsaari.  Paikallisen tarinan mukaan saari sai nimensä, kun äiti ja poika pelastautuivat tervatynnyrissä Lappeenrannan taistelusta v. 1741, jossa venäläiset valtasivat kaupungin Pikkuvihan aikana. Tynnyri rantautui saareen ja pojan nimen kerrotaan olleen Mikko. 

Aikamoinen tarina, mietin, kun kuljen saaren reilun  parin kilometrin mittaista luontopolkua. Katse etsii  merkkejä elämästä ja Mikosta vajaan kolmensadan  vuoden takaa. Mikosta ei tietenkään näy jälkeäkään,  mutta silti... 

Vanhan havumetsän korkeat kuuset kurkottavat 

pilven reunoja. Hetken päästä polku suikertaa 

kosteaan ja varjojen hämärtämään lehtometsään. 

Koivut, metsälehmukset, vaahterat ja tammet pitävät vielä kiinni lehdistään, vaikka syksy väreilee jo lehtivihreässä. Tervaleppien norkot nuokkuvat raskaina metsänpeiton yläpuolella. Lehtometsä tuoksuu hitusen marrakselta.

Siellä täällä näkyy sammaleen peittämiä kivikasoja. Ensimmäiseksi tulee mieleen hautapaikat, mutta opaste korjaa harhaluulon. Asukkaat ovat aikoinaan raivanneet metsästä itselleen viljelysmaata, mutta nyt metsän on aika kasvaa takaisin omalle paikalleen. Ehkä Mikkokin on kantanut kiven jos toisenkin kasoihin...

Metsä palaa takaisin.

Pellonraivauksen jäljet näkyvät vielä.

Lintujen äänet ovat vaimenneet syksyn tullen. Käpytikka sentään nakuttelee kauempana. Polun varren opastauluissa kerrotaan, että alueella pesivät ainakin tiltaltti, kuusi- ja sinitiainen, sirittäjä, puukiipijä. Nuolihaukka on kuulemma rakentanut pesänsä metsälehmukseen ja lehtopöllökin on maisemissa. Pöllö taitaa torkkua tähän aikaan ja kerätä voimia illan ja yön saalisjahtiin. Olisipa hienoa bongata jompikumpi.

Soreahiirenporras

Pysähdyn hiirenportaiden juurelle. Hauska nimi tällä saniaiskasveihin kuuluvalla lehtevällä kasvilla. Voisiko hiiri tai myyrä ihan oikeasti kiivetä tuollaisia kevytrakenteisia portaita? Suomessa tavataan kahta hiirenporraslajia – soreahiirenporras, mikäpä olisi soreita portaita pitkin kiivetessä ja entäpä sitten tunturihiirenportaita! 

Hymähdän itselleni, sillä muutama päivä sitten tunsin olevani pikkuruinen hiiri, joka turhaan yrittää kavuta tikkaita pääsemättä edes alimmalle askelmalle. Pitäisikö tikkaat vaihtaa pienempään malliin?

Vanhan riihen edustalla on aika kaivaa repusta kahvieväät. Kun lähtee luontoon vaikkakin vain lyhyelle visiitille, eväitä ei sovi unohtaa. Sammaloituneet penkit odottavat istujiaan. Ennen kuin tohdin istahtaa, mieleen juohtuu väkisinkin ajatus Mikosta. Ravistelen päättäväisesti Mikon harteiltani. 

Hieman sivussa kahvipaikasta on toinenkin sammalpenkki. Joku tai jokin on hetki sitten käyttänyt sitä ruokapöytänä. Lehtopöllö vaiko nuolihaukka? Jäljistä ja höyhenistä päätellen eväs on maistunut. 

Höyhennys on tehty taitavasti
ja tarkasti.

Piipahdus luontopolulle on tehnyt tehtävänsä. Luonto hoitaa mieltä ja kehoa, tutkitustikin. Kiireisten päivien täytyy tehdä -kuviot ovat putoilleet yksi kerrallaan polun varrelle. Tervatynnyri, hiirenportaat, kivikasat, lehtometsän tuoksu ja höyhenet antoivat muuta ajateltavaa. Mikonsaaren luontopolulle palaan vielä. Hiirenportaiden juurelle.