Hereillä

On pakko nostaa kiikarit silmille. Mitä tuolla tapahtuu? Sinivihreä pallo pullistuu, supistuu, kurtistuu. Siellä täällä oranssinpunaiset lieskat räiskähtelevät ilmaan. Äkkiä musta savu peittää sen vihreän. Pallo kamppailee hengestään, sen tajuan. Haluaisin lähettää sammutusyksikön, vesisateen, rankkasateen… Tsuuh, pshh, se pihisee. Siinä silmieni edessä, valovuosien päässä sinivihreä kutistuu ryppyiseksi rusinaksi ja jää kellumaan universumin painottomuuteen.

Tähteni alkaa himmetä. Olen nähnyt tarpeeksi ja päästän irti kiikareista. Vähitellen ne lipuvat hitaasti ulottuviltani. Universumiin.

Sinivihreää

Toinen todellisuus

Välähdys unen uumenista, painajaisesta tai toisesta todellisuudesta. Onneksi. Ja onnekseni jalkojeni alla tuntuu nyt pitävä ja pehmeä polun pohja. Ympärillä harjumaisema ja Saimaan vesistö. Olen maan pinnalla ja Norppapolulla. Tai voisin oikeastaan sanoa, että muinaisen jään pinnalla.

Mielikuvituksellista – aluetta on peittänyt mannerjää ja jääjärvi noin 11500 vuotta sitten. Kun mannerjää suli ja jääjärvi purkautui silloiseen Itämeren, Yoldianmeren tasoon, Norppapolun alue paljastui. Nykyisin alueen korkeimmat ”vuoret” kohoavat noin 100 metriä meren pinnan yläpuolelle. Huutovuori, Pääskytvuori, Karhuuksienvuori. Millaisia tarinoita vuorten nimiin liittyykään?

Norppapolulle

Saimaa Geopark on osa kansainvälistä Geopark-verkostoa. Norppapolku on yksi sen kohteista. Saimaalla on ainutlaatuisia geologisia, arkeologisia ja kulttuurihistoriallisia nähtävyyksiä. Alueella nähtävien kallioiden kivilajit ovat tyypilliseen tapaan kiillegneissiä sekä graniittipegmatiittia.

Norppakiviä

Sitten vaan reppu selkään ja menoksi. Ehkäpä onnistun näkemään norpan, edes vilaukselta. Maisema on ainakin norppamaisema – kivikkorantoja, kallioluotoja, minisaaria. Oppaan mukaan Norppapolku muodostaa polkuverkoston. Se tietää, että täppien kanssa on oltava tarkkana. Muuten huomaat kiertäväsi samaa reittiä useampaan kertaan! Mutta homma on hanskassa, kokemusta on J.

Polku haastaa patikoijan muutamassa louhikkonousussa ja juurakkoviidakossa. Karhuuksienvuoren huiputin helposti. Huutovuorelle kiivetessä mietin, että tässähän mitataan kunto. Edessä odottavat kallionousut vielä on jaksettava. Miten käy?

Tännekö?

Täppäilyä...

Karhuuksienvuorelle

Onneksi maasto muuttuu hetkeksi tasaisemmaksi. Kangasmaisesta harjumaastosta polku sukeltaa kosteikkoon ja rehevään lehtometsään, saniaisten valtakuntaan. Mielen perukoilta putkahtaa muistikuva sananjaloista – leikatessa lehden varren tyvestä vinosti poikki sen sisältä löytyy
kirjainta, puumerkkiä tai taikamerkkiä muistuttava kuvio, sana, jonka avulla voi muun muassa ennustaa tulevan puolison nimen. No, tuolle uskomukselle voi keksiä uusia merkityksiä. Sanojen kanssa leikkivälle aina löytyy kiehtovia vaihtoehtoja.
Mustikoita, kantarelleja, kypsyviä puolukoita. Metsä tarjoaa parastaan.

Purppuravalmuska

Piilosilla

Tässä maisemassa

Mutta hyvin kävi kunnon suhteen. Syke tasaantui ”saniasmetsässä”, ja palastelutauko teki tehtävänsä. Kiipeäminen Pääskytvuorelle onnistui melko ketterästi. Vuoren hulppea näköala palkitsi kaiken puuskutuksen ruhtinaallisesti!

Tähyilen norppaa. Ei näkyvissä tällä kertaa. Mutta sinivihreää, ripaus vaaleanruskeaa, siniharmaata jäkälää jalkojen alla. Kaunista. En tarvitse kiikareita. Olen kuin olenkin hereillä, tässä maisemassa.