Sivuaskel

Näinä erityisinä aikoina omaa arkea helpottaa tavaksi tullut luonnossa liikkuminen. Poluille tekee mieli. Lähitienoon jo tutuksi tulleet reitit tai jokin uusi polun pää, mielenvireen mukaan. 

Käpy tervehtii "käpyjä"

Vaikka mielen päällä kaihertaa huoli läheisten terveydestä ja arjessa selviytymisestä, tai ehkäpä juuri sen vuoksi, ex tempore -askel sivuun suopolulle tuntui huojentavalta. Paikoin kohmeinen, paikoin litimärkä polku kiemurteli suopursupeiton lomassa. Tietenkään emme malttaneet ohittaa suopursuja nuuhkaisematta. Tuoksu oli vaimea ja mieto, luonnollisesti vielä tähän aikaan. Mutta kun lehden rusensi käsineessä, tuore, voimakas ja eteerinen tuoksu lennätti oikopäätä kesän tunnun mieleen. 

Metsän hiljaisuudessa

Suon laidalta polku sukelsi metsään ja kallioille. Suon matala varvikko ja puusto vaihtuivat aarniometsän paksuihin, taivaita tavoitteleviin kuusiin, vihreän sammaleen maanpeittoon. Oli kuin olisimme astuneet hiljaiseen huoneeseen. Tunne oli käsin kosketeltava. Oikeasti! Metsä otti meidät hyvin vastaan. Linnut mykistyivät yllättävien tunkeilijoiden ilmaantuessa, mutta ensi säikähdyksen jälkeen varoitus- ja hälytystirskahdukset puhkoivat hiljaisuutta.

Nousimme kalliojyrkänteelle, joka reunustaa yhtä Saimaan monista lahdenpohjukoista. Näkymä lahdelle oli aavemainen, sillä lahtea peitti maitomainen, läpikuultava jää. Miten ihmeessä emme ole tänne aiemmin eksyneet? Parin kukonaskeleen päässä kotoamme tällainen huippupaikka, joka vertautuu yhteen mielenmaisemistani. Ainakin melkein. 

Maitojäätä

Jyrkänteen alapuolella kaksi puuta nojasi toisiinsa – iän uuvuttama, vähitellen lahoava runko haki tukea ja turvaa nuoresta, vetreästä vieruspuusta. Mielen päällä olevat ajatukset etsivät ja löytävät myös luonnosta samastumispintaa, tuumimme yhteen ääneen.

Tukea tarvitaan

Polku mukailee rantaa. Maastokartta kertoi, että kierrämme Näkkiniemen nokkaa. Reitin varrelta bongasimmekin eriskummallisia luonnon luomuksia. Näkkikö se siinä? No, leikki sikseen. Mutta silti… 

   

Näkki vai peikko?

Näkki kelokummituksena?

Yläilmoista kuului siipien suhinaa ja tuttua ääntelyä. Kaksi laulujoutsenta kaarteli lahden jään yllä. Ajattelimme varoitella, että jatkakaahan matkaa, lahti on jäässä eikä sulaa näy. Joutsenpari päätti kuitenkin laskeutua jäälle ja parkkeerata lepäämään rannan tuntumaan. Ne tarkastelivat menoamme pitkät kaulat kenossa arvioiden uhkaa, vaihtoivat muutaman ”sanan” keskenään ja rauhoittuivat jään pinnalle. Meidän oli aika jatkaa matkaa.

Tunne siitä, että joutsenet laskeutuivat juuri siihen lahdenpohjukkaan ja juuri siinä katseidemme alla lenkin viime metreillä, oli vahva viesti: joutsenen on sanottu tuovan mukanaan elämän ja valon. Tuosta kansanuskomuksesta otan mieluusti kopin. Ex tempore -sivuaskel tuntuukin tänään tätä kirjoittaessa elinvoima-askeleelta, ja suopolku oikealta valinnalta. Huolet eivät kaikonneet, mutta mieli keveni.

Ennelinnut