Sinivihreä hetki

Lapsi istuu polvet koukussa, kädet kietoutuvat polvien ympärille. Aika lapsen ympärillä näyttää pysähtyneen. Tai kun tarkemmin katsoo, aika näyttäisikin kiertävän lasta kuin empien. Miettii, kehottaisiko pysymään siinä aivan paikallaan vai nousemaan ylös? Lapsen silmäluomet värähtävät, tummat hiukset valuvat otsalle ja poskille. Pää on painumassa polvia vasten. Mahtaako hän tietää, että aika on läsnä, ja että se hyörii hänen ympärillään. Ajalla ei ole hahmoa, mutta sen voi aistia. ”Tunnen ajan nahoissani”, kuulee sanottavan. Mutta lapsen nahka on vielä niin kovin tuore.

Aalto pärskähtää

Lapsen takana levittäytyy vaalea taivas. Paksut pilvet piilottelevat maailman reunalla ja aurinko annostelee säteitään hellävaraisesti. Valon sävyt vaihtelevat vaaleasta okrasta kirkkaampaan. Katsetta ohjaa lapsen takana vyöryvä vesi. Sinivihreä suuri aalto on tavoittamaisillaan lapsen ja kaartuu lapsen ylle. Veden voima on vahva, mutta samalla veden liike kevyttä. Aalto pärskähtää, ja sen harja hajoaa hopeanhohtoiseksi tähtien kimaraksi.

Taiteilijan pensseli on maalannut keveästi ja herkästi. Se on sellaista herkkyyttä, jota sanat paperilla eivät tavoita. Kuvataiteessa taiteilijalla on käytössään hämmentävä määrä keinoja ilmaisuunsa. Pakotettu viiva, vapaan viivan mahdollisuudet, värit öljystä vesiväreihin, grafiikan monet tekniikat muun muassa. Sanataiteessa pelataan sanoilla ja sanojen väleillä. Se, mitä ei sanota, kertoo usein oleellisimman ja tekee teoksesta omintakeisen. Yhtymäkohta sanataiteen ja kuvataiteen tai minkä tahansa taiteenlajin kanssa on sanattomuus. Sanattomuus antaa mahdollisuuden tavoittaa herkkyyden, sillä sanattomuus on läsnä teoksessa kuin teoksessa.

Aika voi pysähtyä

Maalaus seinällä puhuu hiljaa. Vaikka toisin voisi luulla, näky on rauhoittava, siitä säteilee onni ja ilo. Kultainen leikkaus tuo tasapainon lapsen ja suuren aallon, taivaan ja veden suhteen. Aika voi rauhassa pysähtyä, antaa katsojan mielelle tilaa. Joskus taiteilija tavoittaa maalatessaan jotain sellaista, minkä edessä seisoessa tulee tunne, että maalaus kutsuu astumaan itseensä, tunnustelemaan taiteilijan tarkoitusperiä. Joskus katsoja saa yhtäkkisen mielihalun ja houkutuksen kokeilla, voisiko maalauksen avata kuin verhot. Mitä kankaan takaa paljastuu? Kerrotaanpa tarinaa, että vanki oli maalannut sellinsä seinään maiseman. Kopauttanut maalausta ja astunut vapauteen.

Lapsi istuu edelleen kädet polvien ympärillä, pää painuu polviin. Aika ei kiirehdi. Lapsi elää ja ihmettelee tätä hetkeä, pelkäämättä. Suuren aallon sylissä pieni on suurta.

(Tekstini on julkaistu Suomen Maakuntakirjailijoiden Rovinssi-lehdessä nro 3/2019.)