Laatikon kätköistä

Laatikoita penkoessani papereiden joukosta pilkistää viidesluokkalaisen Pirjon ainevihko. Tiedän kyllä, että vihko on siellä ikään kuin odottamassa sopivaa hetkeä tulla löydetyksi. Kuinkahan monen muuttokuorman kyydissä se on saanut matkata, ajattelen. 

Kuin ihmeen kaupalla vihko on melkein priimakuntoinen, jos ei liian tarkkaan zoomaile. Jouluun rauhoittumisestako johtuu, kun maltan istahtaa sohvalle selailemaan vihkoa. Mustepullossa kastettu kynän kärki on piirrellyt sen sivuille haparoivia lauseita. Katson oman käden jälkeä yli viidenkymmenen vuoden takaa.

Opettajan antamien aiheiden kirjo seurailee enimmäkseen vuodenaikoja. Milloin ollaan marjoja keräämässä, hangilla hiihtelemässä, joulumietteissä, milloin vietetään sadepäivää koulussa, mitä tapahtuu syysillan hämärässä, kevään tuloa ihmetellään ja lennellään lintuna pitkin taivaankantta. Saadaanpa hieman irrotella satujen kerronnassa jättiläisen ja onnen etsijän matkassa! 

Jättiläisestä Joulupukkiin

Lukiessani ihmettelen omaa mielikuvitustani, kun sadun jättiläinen rymistelee kylien läpi ja popsii poskeensa kyläläisiä. Satu päättyy tietenkin onnellisesti kyläläisten kannalta, ja ilkeä jättiläinen heitetään mereen. Tai kun Joulupukin matkaan lähtö jouluaattona viivästyy, kun pedot ovat raadelleet kaikki lähitienoon porot. Onneksi näppärä tonttu sattuu katsomaan pirtin ikkunasta ja näkee komean ja suuren poron pihalla. Joulupukki pääsee kuin pääseekin vihdoin matkaan. Huh, huh.

Harmitus on suuri

Aiheiden joukossa on myös henkilökohtaisempia lähestymistapoja sen ajan koululaisen elämään. Asia, joka harmittaa minua - otsikko näyttää poikineen pohdiskelua väärän harrastuksen valinnasta. Kirjoitelma alkaa näin: ”Sain valita kumpaan tahtoisin mennä, kaunoluistelukouluun vai partioon”. No, lopputulema on kaunoluistelukoulu. Sehän on väärä valinta, sillä ”siellä opetetaan aina samaa ja kestäisi kuitenkin kauan, ennen kuin pääsen mestariksi. Se asia minua harmittaa”. Jaa-a, eipä minusta tullut mestaria kaunoluistelussa, vaikka harrastus jatkui vielä jonkin aikaa. Taannoin puolestaan harmittelin, kun hissuttelin ilman luistimia lapsenlapsen viilettäessä jäällä vauhdin hurmassa. Mielessäni mietin, että josko vielä kokeilisin...

Ikävä luonteenpiirre -ainekirjoitukseni lyhykäisyydessään ja sensuroimattomana: 

”Minussa on ikävä luonteenpiirre se, että kun kirjoitan, luen tai lasken, minä ajattelen muita maailman asioita. Kun luen historiaa tai jotakin muuta kirjaa, on ajatukseni esimerkiksi, että osaankohan minä vastata laskukokeiden kysymyksiin.

Kerran kun laskin kotilaskuja, ja ajattelin luistelemista, menivät laskut päin mäntyä. Sen huomasin vasta, kun koulussa tarkastettiin laskuja. Oli yhteenlasku virheitä ja vähennyslasku virheitä ja vaikka mitä. Ihmettelin alussa miten minulla oli laskut ihan hullusti lasketut. Sitten huomasin, että minussa on ikävä luonteenpiirre. Yritän olla ajattelematta muista asioita, kun teen läksyjäni”.

Mitäpä tuohon hellyttävän rehelliseen tunnustukseen on lisättävää. Ehkä ikävä luonteenpiirre on hioutunut vähän eri muotoon vuosien varrella.

Toveruutta ei saa rikkoa

Aihe Toveruus koulussa puolestaan on otsikkona hieman vanhahtava nykyajan kieleen mukautuvaksi. Mutta se ei tietenkään vähennä aiheen tärkeyttä ja vakavuutta. Mitä mieltä oli Pirjo, viidesluokkalainen?

Hän kirjoitti muun muassa näin: ”Toveruus on ihana asia. Olisi kurjaa, jos kukaan ei olisi minun kanssani. Saisin katsella jostakin nurkasta, kuinka toiset ovat iloisia ja heillä on oma toveri. Meidän luokalla on eräitä tyttöjä, joilla ei ole kaveria välitunnilla.... Toveruutta ei saa rikkoa”.

Yksinkertainen ja suoraviivainen ajatus kavereiden tärkeydestä ja merkityksestä lapsen elämässä. 

Voisinpa nyt heilauttaa satujen haltiattaren taikasauvaa ja taikoa yksinäisille ystävän ja kaverin. 

Lupaus

Mieltä lämmittää, kun ymmärrän, että ainevihkossa kirjoitelmat ovat kuin kirjeitä menneen ajan lapselta minulle nykyhetkeen. Niissä on lyhyitä välähdyksiä ja kurkistuksia silloiseen ajankuvaan ja sen ajan koululaisen ajatusmaailmaan.  

Kunpa vain me aikuiset muistaisimme pysähtyä kuulemaan tämän ajan koululaista ja nuorta kysymällä tässä ja nyt: ”Miten sulla menee?” tai "Mitä sulle kuuluu?” Nämä pari kolme sanaa saattavat olla kullanarvoisia nuoren arjessa. 

Tässä ja nyt päätän, että vihko jää esille. Muistutukseksi ja lupaukseksi.  

            Toivotan teille hyvät blogini seuraajat ja lukijat 

                    valoisaa tulevaa vuotta 2022!

            Pitäkää huolta toisistanne ja itsestänne :).