Olipa kerran...



Olipa kerran Metsä, joka ei halunnut olla enää metsä. Se oli kyllästynyt seisomaan paikoillaan ja katselemaan yhtä ja samaa maisemaa. Se oli kyllästynyt olemaan lintujen pesäpuina ja kaiken karvaisten eläinten ja ökkömönkiäisten ruokkijana ja hyväntekijänä. Metsä oli väsynyt kantamaan talven lumitaakkaa puissaan. Talvi talvelta se huomasi kaipaavansa muutosta. Metsä oli kertakaikkisen tylsistynyt.

Eräänä aamuna Metsän hyväntuulinen asukas Heino-peikko tanssi tapansa mukaan aamutanssiaan Ikikuusen ympärillä. Ikikuusi oli vanha ja sen oksia peittivät hopeanhohtoiset ja karheat naavatupsut. 

Naavaparta

   - Huomenta, naavaparta, Heino-peikko tervehti iloisesti Ikikuusta ja halasi sen runkoa. Peikon käsivarret eivät yltäneet kuin puoleen väliin vanhan kuusen ympärille. Mutta se ei Heino-peikkoa haitannut, eikä Ikikuustakaan.

    Metsää puolestaan ärsytti moinen iloinen tanssahtelu, kun sillä itsellään oli tärkeää mietittävää. Sen olisi tehnyt mieli ärähtää Heino-peikolle, että mitä siinä oikein mekastat ja häiritset. Etkö näe, että minulla on mietintämyssy päässä?

    Mutta sitten Metsä tuli toisiin ajatuksiin ja nielaisi sanansa takaisin juuri kun oli henkäisemässä sanansa ilmoille. Hmm, se mietti hiljaa humisten. Shh, se pyöritteli puittensa oksia ja mietti edelleen. Sitten Metsä päätti kysyä neuvoa Heino-peikolta ja kopautti peikkoa olkapäälle.

    - Saisinko hieman huomioitasi, Heino-peikko? se kysyi ja kahisutti vanhan Tammen lehtiä. Mustikan varvut ropistelivat mustikoita metsän pohjaan.

    Heino-peikko säikähti yhtäkkistä keskeytystä joka aamuiseen ohjelmanumeroonsa. Se pyllähti kumoon sammaleen peittämälle mättäälle.

    - Mitä ihmettä! Kuka puhuu? se kysyi ja katseli kummastellen ympärilleen ja poimi vikkelästi yhden pudonneen mustikan suuhunsa. Peikon aamupala oli vielä syömättä, ja nälkä kurni vatsan pohjassa.

 - Se olen minä, Metsä. Tarvitsen apuasi, Heino-peikko. 

Metsä puhuu


 

  Heino-peikko istui hölmistyneenä sammalmättäällä. Miten minä voin auttaa arvoisaa Metsää, se ihmetteli mielessään ja nappasi peikkohatun päästään. Se päätti kuitenkin näyttää viisaalta peikolta ja hyppäsi alas, oikaisi ryhtinsä ja kysyi:
    -  Miten voin auttaa? kunnianarvoisa Metsä.

    Metsä suhisteli puittensa oksia. Siellä täällä kuului rapinaa ja ryskettä, kun kuivat oksankarahkat putoilivat Metsän pohjaan. Heino-peikko höristi korviaan.  

 
 
   - Olen kyllästynyt olemaan Metsä, Metsä aloitti ja voihkaisi. - Tarvitsen neuvojasi, Heino-peikko. Tiedän, että sinulla on taikavoimia. Voisitko muuttaa minut.... hmm... vaikkapa Tuuleksi, joka viipottaa ympäri maailmaa? Silloin näkisin uusia seutuja eikä minun tarvitse olla paikoillaan kuin tatti. Anteeksi ilmaisuni, mutta haluan nähdä maailmaa. Niin juuri, nähdä koko Maailman! Metsä innostui omista sanoistaan ja pyöritti puidensa latvuksia kuin osoittaakseen kuinka avara ja laaja Maailma on.

    Heino-peikko ei ollut uskoa kuulemaansa. Se ei oikein ymmärtänyt asioita, jotka tapahtuivat Metsän ulkopuolella. Mutta sen se ymmärsi, että jos Metsä katoaisi taivaan Tuuleksi, missä Metsän asukkaat sitten asuisivat? Heino-peikko jäisi ilman kotia itsekin. Se mietti Metsän pyyntöä hyvin tarkkaan. Se kääntyili suuntaan ja toiseenkin kuin löytääkseen vastauksen Metsän pikkuruisestakin kolosesta. Se tiesi, että nyt oli oltava hyvin viisas. Kenties viisaampi kuin mahtava Metsä itse. 

    Aikansa pyörähdeltyään se loikkasi takaisin sammalmättäälle, asetti peikon hatun päähänsä, rykäisi äänensä kirkkaaksi ja sanoi:

           *******

    Mitä Heino-peikko mahtoi sanoa? Keksiikö se ratkaisun ja millainen ratkaisu olisi sinun mielikuvituksessasi? Entä miten Metsän ja sen väen käy? Kuinka sinun satusi jatkuisi? 

Jätän sadun lopun avoimeksi ja ehkä joskus saan itsekin tietää, millainen tarina tästä syntyy. 
Pohdittavaa mielellesi ja mielikuvituksellesi.

Ps. Tämän sadun Heino-peikko sai nimensä kahden neljäsluokkalaisen kaveruksen ideoimana.

Portti Satumetsään




Kommentit

Myös näitä luetaan

Seuraa Sanapisaroita-blogiani Blogit.fi:ssä