Halaukset keväälle

Luonnon omaa grafiikkaa

Nyt on aika taas heitellä sanapisaroita ilmaan ja toivoa. Näinä erityisinä aikoina täytyy myös antaa toivolle erityisen paljon tilaa. 

Ihan alkuun toivon, että pisaroista pirskahtaisi ainakin yksi iloinen sana tai ajatus. Sellainen myönteinen, johon voisi tarttua ja jonka kirjaimiin on kiinnittynyt rippunen toivoa. Ehkäpä enemmänkin kuin rippunen. Mietin, millainen se voisi olla. Ja mikä olisi sen ensimmäinen kirjain? 

Suuntaan mieleni ja ajatukseni jalkoihin. Jalkoihin siitä syystä, että jalat vievät (onneksi vielä) minut konkreettisesti minulle iloa ja mielihyvää tuottavaan ympäristöön. Metsään, veden ääreen, ulos. Nyt jalat lähtevät liikkeelle mieleni kaveriksi. Sujautan kuvausvälineen mielikuvataskuun. Kuvilla vahvistan kokemaani ja näkemääni, kun on aika yhdistää ja pukea kuvan tunnelma sanoiksi. Joskus pelkkä kuva kertoo kaiken, sanoja ei tarvitakaan.

 

Ilolla otan vastaan lapsenlapseni ideoiman ja toteuttaman luontokuvavideon, jonka mukana pääset lyhyelle luontoretkelle.

Matkaan jalkojeni mukana poluille, joiden toivon jo paljastuneen lumen ja jään alta. Kevät. Siinä se, myönteinen sana tulla tupsahti mielen päälle. K niin kuin kevät. Aina yhtä mieltä virkistävä, toiveikas kevät! Mutta missä näkyy ja kuuluu kevään merkkejä? 

Tuoksuuko paljas pälvipaikka havunneulasilta, sammaleelta? Leskenlehti, sitruunaperhonen, hei haloo! Otsa kurtistuu, ärsyynnynkö? 

Veden muotoilemaa

Havahdun puron ääneen. Vesi on vapautunut jään otteesta ja virtaa kohisevana aivan jalkojeni juurella. Onnittelen vettä ja toivotan tervetulleeksi talven jähmeydestä kevääseen. Seison hetken aloillani kuunnellen puron solisevaa, iloista musiikkia. Sana pisaroi.

Halausta vailla

Toiveistani huolimatta polkua peittää paikoitellen jää, joka ei ole suostunut antamaan vielä periksi. Jää on mukautunut maaston muotoon ja saanut otteen juurakkojen ja kivien pinnasta. Varovasti nyt. Polun kupeessa ikään kuin auttavaksi käsiksi syntyneet paksut puunrungot tarjoavat liukastelijalle tukeaan. Kierrän käteni rungon ympärille. Helpotus saa huokaamaan. Bonuksena saan halata ja tuntea rungossa virtaavan elinvoiman. Kun rutistan puun runkoa, toivon, että myös puu saa minusta jotain itselleen. Hassu ajatus. Nuoret puut ojentelevat ohuita, paljaita oksiaan tueksi. En tohdi olla tarttumatta niiden tarjoamaan apuun. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Niistähän kasvaa joskus vahvoja ja halattavia tukipuita kulkijoille, 

toivon niin.

 

Tarkkailija

Jalat kuljettavat varjon puolen metsästä valoon. Pälvipaikkoja, vihreää, paljaita kallioita. Aivan kuin talvi olisi vain käväissyt ja hipaissut kevyesti metsänpeittoa. Sammal tuoksuu, nuuhkaisen havupuiden pihkaa. Tuuli rapistelee koivun paperinohuita tuohia. Lapsi minussa uskoo, että koivu kasvaa, kun se kuoriutuu. Toivon, että se on totta. Puiden runkotyvillä käy kuhina. Muurahaiset ja muut auringonsäteiden herättämät mönkiäiset totuttelevat maanpäälliseen elämään. Tiet risteävät, törmäyksiä tapahtuu. Mutta pian taas kukin kiirehtii taholleen. Hyvä niin, totean itsekseni.

Vihreää, pilkkunahkajäkälä

Yhtäkkiä pimenee. Sinitaivaalle ilmestyy tummanpuhuva kaksikerroksinen pilvi. Sadepisaroita, raskaita ja isoja putoilee metsän puiden latvustoihin. Jokunen pisara ropisee kalliolle, varvut ja sammalet heilahtelevat pisaroiden painosta. Raikasta, puhdistavaa. Yritän pyydystää pisaroita kämmeniin. Muutama pisara sulaa yhdeksi käsissäni. Mieli tekee tepposen – näenkö vesilaikussa kirjaimia? Päätän, että ne ovat toivon ja kevään ilon kirjaimia.

Valon puolta