Lumimetsän lumous


Joskus on vaan pakko pitää tyhjä päivä. Pudota tyhjän päälle ja upota tyhjään. Tuntea olonsa tyh(j)määkin tyh(j)memmäksi. Onko tunne tuttu?

Tyhjän päivän aamuna suuntaan askeleeni lumimetsään. Kaiken peittävä lumi värähtelisi samalla aaltopituudella mielentilani kanssa ja sulautuisin hetkeksi polveilevaan valkeuteen ja äänettömyyteen. Kuin matka ulkoavaruuteen.

 


Pohlaan yöllisen lumisateen peittämää polkua, ajatukset ja tuntemukset liikkumattomassa tyhjiössä. Lumikiteiden muodot erottuvat hangella valonsäteen pyyhkäistessä niihin. 


Tuntuu melkein rikolliselta turmella lumipeiton koskematon pehmeä pinta. Siellä täällä metsän asukkien jäljet täplittävät vitihankea. Orava, metsäjänis, metsämyyrä, päästäinen, metsähiirikin. Ojan pohjan lumeen on muodostunut käpäläpolku. Ehkä lumikko, päättelen parijäljistä, on tehnyt ahkerasti einesreissuja. Ja ketun helminauhajäljet puikkelehtivat omia reittejään. Ihan lähellä, käsivarren mitan päässä kaarnanruskea lintu rapistelee lyhyin nykäyksin männyn rungolla ja kiipeää latvusta kohden. Puukiipijä. Entä tikka, missä se naputtaa? Kuulostelen. Ei kuulu. Terästän katsetta ylöspäin pakkasen jähmettämiin puihin. Ei näy tikan tikkaa.

Umpihankea

Huokaus. Niin nähty, niin tavallista. Mitä, mitä?! Tyhjyyden tunne uhkaa vaihtua harmistumiseksi. Jatkan matkaa epätasaisella ja höttöisellä lumipolulla. Kengät lipsuvat ja uppoavat muutaman askelen välein umpihankeen. Huitaisen lumet männyn oksalta, joka on asettunut esteeksi tielleni.

 

Lumipolkuni kaartaa puiden välissä, nousee kivikkoa ja laskeutuu rantaan. On kuin puhkaisisin ulkoavaruuden kehän ja putoaisin maan kamaralle, kun kylmä hyytävä viima viiltää kasvoja. Järven jääkannella lumi pyörii lumipatsaina. Pysähdyn tuijottamaan patsaiden tanssia silmät vettä valuen. Hulppea näky! Muutama sekunti, ja esitys on ohi. Edes kameraa en muistanut kaivaa taskusta.


Kiven katse

Paarustan rantaa kiemurtelevalla polulla, jolle järveltä puhaltava tuuli on kinostanut lunta melkein puoleen sääreen asti. Joudun pysähtymään tuon tuosta. Isot kivenlohkareet ovat rannan puolelta aivan lumen peitossa, mutta metsän puolelta paljaina. Lohkareita peittävät sammaleet ja jäkälät saavat aivan uuden kontrastin valkoista lumipeittoa vasten. Huomaan seisovani yhden lohkareen edessä. Siinähän on ihan selkeät kasvot! Kiven katse tavoittaa katseeni. Taiteilijan näkemys on hyvin abstrakti, mutta silti. Näinkö oikein, että ne nyökkäävät hyväksyvästi ajatukselleni? Mielialani kohenee kohisten. Tervetuloa luonnon Ateneumiin!


Tyhjä ja tyhjyys mielletään liikkumattomaksi ja hiljaiseksi tilaksi, umpioksi, missä ei tapahdu mitään. Hiljaisuuskin kumisee tyhjyyttään. Kunnes on aika kohottautua tyhjästä ja havahtua siihen, kuinka ympäristö alkaa töykkiä. Herätellä ja haastaa, puhutella. Turha minun on marista tyhjästä. Elämäni sujuu kohtuullisen mukiinmenevästi. Silti tyhjille päiville on tilausta. 



Kommentit

Myös näitä luetaan

Seuraa Sanapisaroita-blogiani Blogit.fi:ssä