Mahdollisia maailmoja

Tuuli pyörittelee syksyn lehtiä askeleitteni edellä. Ympärillä rapisee puiden pudotellessa kohmeisia lehtiään. Kylmä ja marras riisuvat luontoa paljaaksi. Pian se on valmis vastaanottamaan talven. Lumen, pakkasen, ahavatuulen, jään. Vain havupuiden syvä vihreä muistuttaa kesästä. Luonto elää säästöliekillä.

 

On itsestään selvää, että ympärilläni on luonto tai että ylipäätään voin nauttia luonnossa liikkumisesta. Pysähtelen tuon tuosta lenkkipolun varteen ja kuuntelen nyt jo niin hiljaista äänimaisemaa, ihmettelen veden äärellä sinisen pinnan väreilyä. 

 

Mutta entäpä jos tulevaisuuden kuva luonnosta on toisenlainen?

 

Ajatuksissani on pyörinyt viime päivinä norjalaisen kirjailijan Maja Lunden teos Viimeiset. Vain noin neljänkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa luonnolla ei ole oikeastaan tarjota ihmisille muuta kuin niukkuutta – kala on harvinaista herkkua, viljan tuhoaa joko kuivuus tai rankkasateet, hedelmäpuut ja marjapensaat on pölytettävä itse. Ihmiset vaeltavat löytääkseen edes jotain syötävää ja juomakelpoista vettä. Luonnosta nauttiminen on vierasta. 

 

Kylmäävää 

Aika kylmäävä tulevaisuuden näkymä. Olkoonkin, että kysymyksessä on romaani. Mutta

ilmastonmuutos on eittämättä päivän sana. Yksilötasolle vietynä se voi tarkoittaa ilmastoahdistusta, mutta yritän välttää huolestumasta liikaa. Kääntää sen käytännön vipuvarreksi ja kiinnittää huomioni tekemisiini ja tekemättä jättämisiin. Enhän voi pelastaa maapalloa yksin. Naiivisti ajateltu, mutta se on fakta. Maapallo ei myöskään tuhoa itse itseään. Sen soisi meidän ihmisten ymmärtävän.

Mitä luen -painikkeen takana kerron lisää Maja Lunden ilmastoromaanista Viimeiset.

Linkki sivulle, ole hyvä Viimeiset .

 

Nostalgian tuntua