Kohtaaminen sattumalta

Sen siitä saa, kun poikkeaa polulta ja ennakkosuunnitelmasta. Satunnaisen oikotien valinta pöpelikön kautta johtaa melko varmasti ojasta allikkoon, kuten tavataan sanoa.

Kuluvan viikon ulkoilut on ollut pakko suunnitella lähiympäristöön. Kevään merkkejä on hauska seurata tutussakin metsässä, ja ihan hyvin voi jättää ruuhkaiset ulkoilureitit rauhaan. Ja jos haluaa lisätä mielenkiintoa lenkkiinsä, voi tutkailla maastokarttaa ja valita kohteensa vaikka sen avulla.

Muinaisten jäljille

Asun alueella, jossa on ollut kivikautista asutusta. Kaivausten perusteella alue on ollut tärkeä liikenneväylä idän ja lännen suuntaan. Sen ajan ihmisten asuinpaikkoja on merkittykin karttaan muutamia. Hetkinen, nuo merkit siis tarkoittavat, että samoilla kulmilla on asunut ja elänyt ihmisiä noin 4500 – 5000 vuotta sitten. Mieltä kutkuttavaa! Tämän päivän kohde on valittu. Kanssakulkijani ja minä päätimme suunnata yhdelle noista muinaispaikoista. Ehkä jotain merkkejä tuolloisesta elämästä on vielä näkyvissä…

Perhostelua

Sitruunan keltaista

Edellisenä päivänä bongattu kevään ensimmäinen sitruunaperhonen näytti saaneen toisetkin lajikumppanit hereille. Sitruunan keltaista, limetin keltavihreää. Naaraspuoliset kaunokaiset kiusoittelivat sitruunan keltaisia ja pyrähtelivät sinne tänne. Tai sitten oli hippaleikki meneillään. Mielessä käväisi seuraavalle viikolle ennustettu takapakki kevään tuloon. - Etsikäähän suojapaikka! 

Kartan kertomaa

Maastokartta näytti, että seisoimme kivikautisen asuinpaikan päällä. Mäntyjä, kangasmetsää, kanervikkoa. Toisella puolella Saimaa, toisella puolella harjumaisema. Mutta asuinpaikasta ei merkkiäkään. Ehkä tuolla harjun päällä. Kiipesimme ylös ja etsimme sieltä merkkejä kaivauksista, kohoumia kiviaidasta tai jostain, mikä paljastaisi kivikauden ihmisen asuneen juuri siinä kohden. Mutta ei. Jälkiä ei ollut näkyvissä. Hieman pettyneenä laskeuduimme harjulta. Ehkä emme osanneet tulkita metsän ja harjun viestiä ja merkkejä. Kasvusto oli peittänyt alleen palasen esihistoriaa.

Minähän sanoin… 

Tunnin taivallus muinaiselle paikalle oli takana. Paluumatka edessä. Kiersimme rantoja pitkin kapeaa, tuskin kuljettavaa polkua. Mustikan varvut pullistelivat enteillen kasvukauden alkua. Ajatus kesän mustikkareissusta sai hymyn esiin. Polku kapeni kapenemistaan, ja Saimaa koukkasi mutkan eteemme. - Minähän sanoin, että…. Uusi suunta, tuonne.

Saimaan sivurantoja

Tuonne tarkoitti ylöspäin jyrkänteen reunaa. Maasto muuttui varvikosta kivikoksi. Kivikko ruovikoksi ja kaatuneeksi heinäksi, risukoksi. Pidemmistä jaloista olisi kyllä ollut apua. Jotkut pitkäjalkaiset olivat siellä makoilleetkin ja häärineet; peurojen jätöksiä näkyi siellä täällä. Kauempana häämötti tutun tien reuna. Ruovikosta ja pöpeliköstä päästäisiin kohta.

Ja siinä aivan jalkojemme juuressa kaiken ryteikön keskeltä työntyi esiin vaaleanpunainen myrkkykaunotar! Ensimmäistä kertaa kohtasimme livenä, ja millä sattumaprosentilla. Jos olisimme valinneet kulkureitin muutaman metrin sivummalta, olisi tämä ensikohtaaminen jäänyt tulevaisuuteen. Bonuksena saimme napattua linssille pörriäisen omissa luontaisissa touhuissaan. Luonnon järjestys toimii ainakin tällä tasolla. Näky oli rauhoittava.

Näsiän mesi houkuttelee.

Palaan tarinani alkuun. Sen siitä saa, kun poikkeaa polulta. Allikosta saattaakin sattuman kaupalla löytää yllätyksen.