Karkuun villakoiria

Karkauspäivän agendalla oli viikkosiivous ja hiihtokisat television ruudulta. Siivousta oli jo lykätty syystä ja toisesta ja kolmannestakin. Ja ovathan hiihtokisat kotimaan kamaralla. Mutta kuinkas sitten kävikään? Päädyimme Susivuorten reunamille!

Auringonpaiste ja pikkupakkanen. Huippukeli, tuumasimme aamupalaa mutustellessa. Katseet ja ajatukset karkasivat maisemaan, joka oli saanut kevyen valkoisen kuorrutuksen. 

Ei täällä vielä villakoirat juhli. Eihän? Ja ei haittaa, vaikka karkaisivat, kun kerran karkauspäivää vietetään, viisastelimme ja kaivoimme samalla lenkkitamineita kaapista. Vartti ja olimme ulkona auringonpaisteessa.

Kevään tuntu sai askeleet kevyiksi. Palokärki huuteli reviirinsä rajoja ja täräytti pikasarjan puun runkoon vahvistukseksi. Mitähän sillä on mielessä? Helppo arvata näin kevään korvalla.

Lenkin suunta valikoitui tällä kertaa vähemmän tutulle reitille. Olimme viime kesänä panneet merkille mielenkiintoisen polun pään, ja puolen tunnin kuluttua polku aukenikin edessämme. Paitsi, että se ei ollut enää polku, vaan metsätie. Puun rungossa keltainen lappu neuvoi pitämään koirat kytkettyinä. Hyvä, huokasin helpotuksesta. Tien penkereellä pusikossa makasi ruostunut kyltti ’Salotorppa’. Ehkä metsästysmaja, ajattelimme. Ei haittaa, käydään katsomassa, mihin tie vie vai viekö minnekään. Maastokartassa tie kiemurteli korkeuskäyrien ja metsä- ja suomerkkien välissä. Korkeuskäyrän keskellä luki Susivuoret. Ohoh! Täälläkö vuoria? Susia?

Katse tarkentui tiukemmin valkoisena kimaltelevaan tien pintaan. Olimme ensimmäiset ja ainoat kulkijat. Metsähakkuita, ojia. Pienet jäljet ojan lumella paljastivat metsän piipertäjän kulkureitin. Tassunjäljet! Aika pienet, sanoin toiveikkaasti. Ehkä sittenkin koiran. Mutta missä on koiranomistajan jäljet? Kurkussani alkoi tykyttää. Ja missä Susivuoret?

Jatkoimme karkauspäivän lenkkiä ja yritimme tähyillä ’vuoria’. Ehkä paikalliset ovat aikoinaan hieman suurennelleet nimetessään kallioitaan. Maastokartan korkeuskäyrä näyttää 100 m Susivuorten korkeudeksi, siis ei niinkään vuori, vaan jyrkänne. Mikä varmistui kotona, kun kyselin asiaa kaikkitietävältä googlelta. Vaikutti tutulta kohteelta jyrkänne-bongareille. Ehkä sittenkin olisi pitänyt harppoa hakkuualueen risujen ja puunrunkojen yli jyrkänteen reunalle ihailemaan maisemaa sieltä käsin.

Mutta jotain perää tuossa susijutussa täytyy olla… Luulen, että vaikka ’Salotorppaa’ emme löytäneet, Susivuoret saavat minun puolestani elää elämäänsä rauhassa metsän keskellä. Silti – kyllä kevättä enteilevä karkauspäivän lenkki aina siivouksen ja hiihtokisat voittaa!