Uhkapeli

Ryhdyn uhkapeluriksi, vaikkei se kuulu tapoihini. Pyöräytän ruletin käyntiin ja pidätän henkeä, kun noppa rämisee ruletin seinämiä vasten. Onkohan tämä viisasta? Oikeastaan nyt on jo myöhäistä peruutella, kun on leikkiin ryhtynyt. Panokseni on mitätön verrattuna alan ammattilaisiin, vain kolmesataa ja rapiat.

Puhun tietenkin tämän jutun kirjoittamisesta. Otan riskin tahallisessa tarkoituksessa. Uskaltaudun heittäytyä ajatusten lautalle pyydystämään sanoja, jotka kuvaisivat parhaiten sitä, mitä minulla on sanottavana. Puntaroin ja sepitän lauseita, joiden toivon yhdistyvät lauseiksi. Aion antaa lautan lipua virran mukana jonkin matkaa. Unohdan egoni ja pelkoni lukijoiden kriittisestä vastaanotosta. Unohdan hurskastelun tekstin tekijänä ja mietin rehellisiä motiiveja kirjoittajana. Nakkaan kontrollin laidan yli, mutta yritän silti olla tietoinen ja läsnä. Jos lautta karahtaa kiville, ei voi mitään. 

Ruletti pyörii edelleen, mutta hitaammin. Ei, älä vielä pysähdy. Panokseni on korkeampi. Noppa on loksahtamaisillaan koloseen…. satakaksikymmentäseitsemän. Puhallan pyörään hieman vauhtia. Hyvä, räminä voimistuu uudestaan.

Raymond Carver avuksi
Jokaisessa päivässä on hetkiä, joista voi syntyä kirjallisuutta. Sinun pitäisi kirjoittaa juuri niistä hetkistä. Onneksi Raymond Carver ajatuksineen rientää avuksi. Uhkapelini voi jatkua. Niin, Carver. Hän kuvaa ihmisten välisiä suhteita ja sattumuksia arjessa varsin tavanomaisella kielellä. Riisuu ilmaisusta kaiken turhan. Ja saa aikaan omaperäistä ja rehellistä tekstiä. Hänen täytyy nähdä juuri oikeat sanat edessään hetkessä ja kuunnella vaihtoehtoja välittämättä ympärillään olevasta kohinasta. 

Annan ajatuksen pysähtyä ja kuulostelen. Kohinaa ja hälyä. Se kuuluu omasta mielestäni, luulen, sillä ympärilläni leijuu hiljaisuus. Onko tarjolla oljenkortta, jotta voin jatkaa uhkapeliäni maaliin saakka?

Kurkotan lautan reunan yli, aistini terävöityvät. Lautta-tarinaa on kyllä käytetty metaforana kyllästymiseen asti silloin, kun kirjoittaminen sujuu ja lautta lipuu. Heitin jo aiemmin kontrollin laidan yli. Mitäpä jos teen jotain odottamatonta? Ryhdyn vastarannan kiiskeksi ja hyppään itse soljuvaan virtaan. Antaudun sen vietäväksi. Mielessäni välähtää saksalaisen filosofin Eugen Herrigelin miete ja neuvo: Maalitauluun voi osua ainoastaan silloin, kun ei tähtää siihen. Tavoitteensa saavuttaa 

vasta sitten, kun lopettaa siihen takertumisen ja lakkaa himoitsemasta haluamaansa lopputulosta. Aika eriskummallinen ja arvoituksellinen neuvo. Kokeilen kuitenkin. 

Suvannot ja kosket
Mikä tunne, kun tarinan virta kuljettaa. Hahmot ja kuvat yllättävät, virrassa suvantopaikat ja kosket vuorottelevat, virta haarautuu ja mutkittelee. Tunnen, kuinka jokin hipaisee, kirpaisee. Korvissani suhisee, kuulen huutoa. Näen sanoja sylikkäin. Sitten on taas hiljaisuus. Tuo kaikkiko äsken kokemani pyytää tulla kirjoitetuksi? Runoksi?

Unohdin hetkeksi todellisuuden. Ruletissa nopan vauhti on hidastunnut. Äsken niin kimmahteleva noppa kierähtää vaivalloisesti kolosta toiseen. Kloks, kliks, kloks. Uhkapelurin peli alkaa olla pelattu. Kolmesataakahdeksankymmentäkahdeksan. Siihen kalahti. Mikä olikaan panos? Kolmesataa ja rapiat. Sanoja. Uhkapeluri kiittää.

   (Tekstini on julkaistu Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin Ukkosessa 1-2/2019)